Lukutaidon määritelmä

Jatkan hieman viimeviikkoista postaustani pienkustantamisen iloista ja suruista.

Taannoin vaihdoin ajatuksia erään pienkustantajan kanssa siitä, mitä itse kukin on parin vuoden aikana oppinut. On monia käytäntöjä, joista aikaisemmin on ihmetellyt, miksi kustantamot tekevät näin eikä noin. On syynsä siihen, miksi kaupalliset kustantamot eivät juuri marginaalia julkaise. Koska se ei myy.

Valitettavaa marginaalikirjallisuuden kirjoittajan kannalta, mutta mitä uutta auringon alla, ei mitään. Mikä siis ratkaisuksi kysynnän ja tarjonnan ongelmaan?

Kirjojahan siis ei ole liikaa. Tätä mieltä minä olen, kun olen lukenut kollegojen Pasi Ilmari Jääskeläinen sekä Juha-Pekka Koskinen ulostuloja. Veri punnitaan pitkässä juoksussa. Kirjailijat puskevat vähitellen suuren yleisön tietoisuuteen. Heidän perässään kärkkyy ehkä kymmenen tulokasta, mutta kuka heistä jaksaa koko pitkän matkan, jää nähtäväksi. Ensinnäkään kunnianhimoiset suunnitelmat ei niin vain muutu käsikirjoituksiksi. Jos jotain niin tämän olen Osuuskummassa oppinut: vain ihan muutama kirjoittaja pystyy tuottamaan teoksen vuodessa. Muuten käsikirjoituksista ei ole varsinaisesti ollut ylitarjontaa.

Jokaiselle kirjalle ei riitä huomiota. Merja Virolaisen ihan aiheellinen kysymys oli: pitääkö niitä julkaista? Voisin hahmotella tähän muutamaakin vastausta. Ensinnäkin: ei ole pakko. Toiseksi: ei se ole keneltäkään pois. Eihän kirja-alalta puutu kuin maksava asiakas. Huonompi homma, jos maineesta ja huomiosta lähtee kisaamaan. Tämä ei ole se kilpailu. Pitäisi juosta toisella stadionilla.

Oma lisänsä ovat ne innokkaat kirjoittajat, jotka lähtevät kehittämään kirjan konseptia (yleensä samoilla tavoin) uusiksi. Useat heistä myös arvelevat, etteivät nuo wanhat pierut varmaan ole tulleet ajatelleeksi, että tällaisellakin voisi hankkia rahaa. Sehän on markkinointikysymys! Ei heistä sen enempää.

Onko sitten niin, että kirjoittajia riittää, lukijoita ei? Jonkin määritelmän mukaan lukutaito on myös sitä, että tuottaa itse tekstiä. Itse olen seurannut pari vuotta lapsen luku- ja kirjoitustaidon kehitystä. Nämä kulkevat käsi kädessä. Veikkaan, että maailmanhistoriassa se pieni lukutaitoisten joukko on myös itse kirjoittanut aika lailla. Entisaikojen aatelismies ei ollut mies eikä mikään, jos hän ei osannut laatia taidokkaita kirjeitä tai kirjoittaa sonettia.

Sen sijaan lukija, joka ei itse kirjoita vaan syventyy vain nojatuolissaan uusimpiin luku- ja taideromaaneihin, on tuoreempi ilmiö. Spefiharrastajissa* voi jopa olla enemmän niitä, jotka paitsi lukevat, myös itse kirjoittavat. Spefi on perinteisesti ollut luku- ja kirjoitusharrastukseen kannustava genre.

Vakavissa kirjallisuusympyröissä tekijät usein valittavat, että he eivät saa arvostusta taiteelleen. Todellisuudessa heitä harmittaa, että he eivät saa huomiota mediassa. Tämä koskee niin runoilijoita, esseistejä, romaanikirjailijoita kuin kaikkia muitakin.

Kirjoittaa, lukea, siinä syyt julkaista kirjallisuutta niin kirjoittajalle kuin kustantajallekin. Kaikkein huonoin syy on "olla" kirjailija, tai se, että joku "pääsee" olemaan kirjailija. Kun seisoo pöydän takana myymässä osuuskunnan kirjoja, on ainoastaan vaivaannuttavaa, jos pinoja kohteliaasti selaileva asiakas aloittaa keskustelun: minäkin olen muuten kirjailija. Sitten hän esittelee toimittamatonta numerologian tms. rajatiedon omakustannetta suoraan povarista.

Parempi olisi vain sanoa rehellisesti: osta tästä kirja. Antaa asiakkaan päättää, onko sen tekijä kirjailija vai ei.

*spefi=scifi, fantasia, kauhu, jne.