Lyhdyn valosta aamuhämärään

Mietteitä kolmannesta romaanista, osa II

Viimeksi puhuin metsästä, jonka näkee vasta kun on kulkenut sen läpi. Näkemistä seuraa vaihe, jossa pitäisi hyväksyä se, millainen tekstistä tuli. Romaani joka välkkyi mielessä kun aloitin vaelluksen on nyt tässä, tällaisena. Se on erilainen kuin millaiseksi sen kuvitteli, joka kerta se on erilainen. Seuraava askel on joko hyväksyä tekstin olemus sellaisenaan, tai koettaa vielä muuttaa sitä niin, että se kertookin jostakin muusta kuin se nyt näyttää kertovan.

Kun aloitin kolmannen romaanin kirjoittamisen, mielessäni oli kohtaus, jossa Paul avaa oven yöllä koputtavalle naapurille. Se, millaiseksi Paulin ja naapurin matka muodostuu, on muotoutunut uudelleen kirjoittamisen varrella. Mukaan on tullut yllättäviä sivuhenkilöitä. Se ei haittaa. Proosa on jännittävämpää, jos jokaista valta-asetelmaa ei olla niin tarkkaan ennalta punnittu ja jos proosa ei etene liian vääjäämättömiä latuja.

Olen lähettänyt tekstin kustantamoon luettavaksi. Odotus näyttää, kestääkö rakennelmani vai huomaavatko kustannustoimittajan tarkat silmät tekstin niin huteraksi, että se ei kestä ensimmäistäkään tuulentuiverrusta. Olennainen palikka voi puuttua kirjailijan sitä tässä vaiheessa huomaamatta, tai sitten voi käydä niin, että rönsyt ovat valloittaneet rungon ja estävät sitä näkymästä.

Toki teksti on parhaassa tapauksessakin vielä roskainen ja rosoinen, siinä on paljon hiottavaa ja rakennettavaakin, mutta tässä vaiheessa olen veivannut sitä niin pitkään että omat silmät eivät enää näe tekstiä riittävän tasapuolisesti.

Romaani on tekstilajina sellainen, että siinä kuuluu ja saakin kuulua useita ääniä. Ei romaanin tarvitse kertoa vain yhdestä asiasta, sitä ei tarvitse virtaviivaistaa tavoittelemaan vaan yhtä päämäärää. Olen tässä asiassa eri mieltä kuin Hollywoodin tekstinikkarit, jotka dramaattisten keinojen ja teemojen ja motiivien kirkastamisen myötä pyrkivät iskemään tarinansa suorinta reittiä lukijan tajuntaan. Romaanilla on monia reittejä.

Kirjoittajakoulutuksessa tähdätään usein siihen, että teksti kaikenlaisten koukutusten, ankkurointien ja upotusten kautta saadaan toimimaan lukijan tajunnassa kuin tikittävä pommi (tai torpedo, kun kerran mereen liittyvien käsitteiden kautta mennään). Perustan pitäisi kuitenkin olla siinä, että teksti antaa jotakin paitsi tekijälleen, myös lukijalle. Romaani on puhetta tekijän ja lukijan välissä. Ja puhetta on muutakin kuin sitä, että pyritään saamaan se oma sanoma sellaisenaan toiselle läpi.

Haluaisin pyrkiä vuorovaikutukseen, puheeseen joka ei ole omaa yksinpuheluani vaan syntyy osallistuvien ihmisten välillä.