Mieletöntä oli, miten tytön iäkäs adoptioäiti, jolla ei ollut kaikesta päätellen mitään kosketusta baletin maailmaan, todella näki lapsensa ja tuki häntä: yömyöhällä värjäsi balettiasun "ihonvärisiä" aluspukuja tummanruskeiksi ja väritti tussilla kuminauhoja vastaamaan tytön ihonväriä. Millä monilapsinen perhe sai maksetuksi tanssitunnit, en tiedä. Mutta tarinat muista perheistä olivat ihan yhtä uskomattomia.
Kukaan näistä vanhemmista ei järkisyihin tai suojeluvaistoon vedoten pyrkinyt pidättelemään lapsiaan, jotka paloivat halusta tanssia ja olivat sitä paitsi lahjakkaita. Nämä vanhemmat näkivät lapsissaan todellisen taiteilijan ja uskoivat, että heidän pitäisi tehdä sitä mitä he eniten haluavat. Ainoastaan yksi baletinopettaja muistutti realiteeteista: että balettiseurueet tällä hetkellä eivät tällä hetkellä juurikaan palkkaa väkeä vaan vähentävät sitä. Tämäkin opettaja totesi samaan hengenvetoon: jos on unelma, sitä pitää tavoitella.
Moni meistä on sisäistänyt lapsuudenperheestämme tai viimeistään ympäröivästä kulttuurista vahvan ohjaavan äänen, joka sanoo: älä ryhdy epävarmalle taiteelliselle uralle, voit loukkaantua ja urasi päättyy siihen, voit kokea pettymyksiä ja kipua. Se on hyvin ymmärrettävää. Millainen vanhempi haluaa lapselleen sellaista elämää? Mutta todella viisas vanhempi ei varjele lastaan pettymyksiltä.
Kirjoittaja, anna lahja itsellesi: vaienna hetkeksi suojelevan vanhemman ääni, joka kehottaa luovuttamaan, koska joudut kokemaan kipua ja pettymyksiä. Päästä vaihteeksi ääneen se vanhempi, joka sanoo: tanssi sinä, lapseni, minä teen tarvittavat uhraukset; teen kahta työtä, jotta saan maksetuksi kahden auton korkuiset laskut. Jos balettilasten vanhemmat pystyivät näkemään, ymmärtämään ja rakastamaan kuuta taivaalta tavoittelevia lapsiaan ja tukemaan heitä, myös sinä pystyt uskomaan itseesi.
Jos pystymme tekemään sen henkisen työn itsemme kanssa, pystymme mihin tahansa.
Viisaita sanoja. Ehkä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko tavoittelee unelmaansa TÄYSILLÄ tai sitten ei ollenkaan. Ja muutenkin elämänsä voi elää niin, että joko uskaltaa ottaa riskejä tai sitten ei.
ReplyDeleteKuinkahan paljon nämä asiat riippuu kulttuurista? Amerikkalaisten tv-ohjelmien perusteella saa helposti sellaisen kuvan, että siellä unelmia tavoitellaan, jopa itsepäisesti ja itsekkäästi. Suomessa taas ollaan ehkä enemmän nöyristeleviä, pitäisi olla tiukasti jalat maassa ja vaatimaton. En tiedä miten hyvin tää stereotypia pitää paikkansa, mutta ehkä tuossa voisi olla yksi asia, jossa jopa voisimme ottaa jenkeistä mallia.
Kiitos kommentista, Katri. Olen taipuvainen ajattelemaan, että itse otan vain keskinkertaisia riskejä ja muutenkin paneudun jotekin puolivillaisesti kaikkeen, vaikka todistusaineisto väittäisi muuta. Ehkä ero on myös puhetavoissa, tunnen säännöllisesti huonommuutta kun joku kirjailija sanoo elävänsä henkilöhahmojensa kanssa päänsä sisällä ja minusta tuntuu, että elän muuten vain.
ReplyDeleteAjattelen, että suomalaisia ei haittaisi "amerikkalainen" parempi itsetunto. Silloin kysymys ei olisi "kuinka kehtaan erottua muista" vaan "ketä se haittaa, jos erotun". Törmään kirjoittajien itsetunto-ongelmiin viikottain, eivätkä ne mitenkään korreloi sen kanssa onko kirjoittaja menestynyt vai ei, niin uskomatonta kuin se onkin.