Meikäläisessä keskustelukulttuurissa itsensä vähättely ja alentaminen kuuluvat asiaan. "Tämä on vain tällainen ihan pieni kirja." "Ei tässä nyt ehdi laakereillaan lepäämään." Ehkä suomalainen saa tiettyä nautintoa itsensä vähyyttämisestä. "Kun olen minä tämmöinen mitätön vaan, elän tämmöistä höpö-höpö-elämää kun käy oikeissa päivätöissäkään." Tai vaihtoehtoisesti: "Siinä lehtijutussa oli virhe, kun minua sanottiin kirjailijaksi, vaikka en ole julkaissut vielä omaa teosta."
Itsensä vähättelyn tarkoituksena on suojautua nolostumiselta, joka syntyy siitä, jos saavutusten arvo kiistetään tai kyseenalaistetaan. Yleensä se on sitä paitsi turhaa, sillä meikäläisessä keskustelussa kiistäminen on useimmiten sellaista passiivis-aggressiivista lajia, jota vastaan ei edes voi puolustautua. "Suomessa proosaa kirjoittavat lähinnä keskiluokkaiset dynaamiset perheenäidit, eivät sivuraiteilla taiteilevat rentut". Kyllä, minäkin olen sanonut näin. Niin kuin proosa olisi tylsempää tai sen arvo siitä laskisi, että kirjoittajalla ei ole alkoholiongelmaa.
Vuoden loppu on hyvää aikaa käydä läpi näitä ajatuksia. Juhlakauden kunniaksi täytyisi uskaltaa hetkeksi asettua laakereilleen lepäämään ja antaa kiitos sinne minne se kuuluu, myös itselle. Sillä jos kiitosta ei opi itselleen antamaan, ei siitä pysty nauttimaan myöhemminkään. Ei silloin, kun se Iso Palkinto joskus tulee, ei milloinkaan.
Kuvan lähde: http://thanksfortheuniverse.tumblr.com/
No comments:
Post a Comment