Hesari on mielipidepalstallaan nyt parin viikon ajan pyytänyt kirjoituksia siitä, miten nykykirjallisuus kuvaa arkea. Ovatko kirjailijamme ajan tasalla yhteiskunnan todellisuuden kuvaajina, kuka kirjailijamme on viime aikoina onnistunut parhaiten kuvaamaan tätä päivää? En viitsi aloittaa suomalaisesta vahvasta realismin perinteestä, jossa paras kirja kuvaa asiat juuri niin kuin ne ovat. Mitään turhaa lisäämättä, mitään tärkeää pois jättämättä.
Jos minä kuvaisin omaa arkeani, kirjoittaisin naisesta, joka kököttää kerrostaloasunnossa tietokoneen ääressä ja juo välillä teetä. Kukaan ei pitkällä tikulla koskisi tähän tylsään, banaaliin kirjaan. Onneksi en kirjoita omasta elämästäni, herra paratkoon, vaan keksin henkilöitä ja tapahtumia omasta päästäni. Käytän mielikuvitustani, sehän on meille syystä suotu.
Suomalainen arki perustuu itsepetokselle ja suuruudenhullulle fantasialle, jonka mukaan meidän jälkeemme tulee vedenpaisumus - mitä väliä? Elämme kuplassa, jossa luonnonvarat riittävät loputtomiin ja perheeseen voidaan hankkia vielä neljäskin auto, juuri täysi-ikäiseksi ehtineelle teinille. Jossa eläinten tehotuotanto on siivottu näkymättömiin, jotta lihansyöjille ei tulisi paha mieli. Itserakkaassa kuvitelmassa, jonka mukaan maailman köyhyys on köyhien oma vika eikä "meillä" ole mitään osuutta siihen. Jonkun muun ongelma. Joku muu poimii kadulta meidän pudottamamme roskat.
Kirjan maailma voi olla tosi ja tunnistettava, vaikka se ei sijoittuisi tähän todellisuuteen. Todempi, tunnistettavampi. Mieluummin nielen lavuaarin hajulukon sisällön kuin kuvaan keskiluokkaisen lapsiperheiden tyhjänpäiväistä arkea. Koko kirjoittamisen idea on minulle siinä, että luon oman todellisuuteni. Tutkin niitä asioita tästä yhteisestä maailmasta, jotka itse koen tärkeäksi. Sillä ei ole realismin kanssa mitään tekemistä, eikä fantasian. Ei sellainen kirja kuvaa todenmukaisesti arkea, tunteita tai ajatuksia ehkä, mutta ei arkea.
Voihan sanoa, että on sitä muutakin kuin keskiluokka. En silti matkusta bussissa Hervantaan Ahvenisjärven pusikkoihin istumaan ja juomaan kaljaa sormet kohmeessa lapsensa päiväkotiin raahanneiden pitkäaikaistyöttömien kanssa ja kirjoita sitten heidän elämästään. Ajatuskin tällaisesta tekopyhästä eleestä vituttaa. "Kirjailija jalkautuu kansan pariin." Sitten kirjailija menee kotiin ja avaa MacBookin ja juo puolison keittämän Parisienne-kahvin lämmitetyn maidon kanssa ja kuvaa suomalaista arkea niin raadollisesti että.
En tiedä mistä tämäkin vuodastus vaiheeksi tuli, ärsyttää vain. Ja Hesari on paskalehti mutta luen sitä silti kun vaihtoehtoakaan ei ole, paitsi vielä paskempi Aamulehti. Voisin heittää kysymyksen takaisin, onko Hesari onnistunut kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan arkea ja todellisuutta viime aikoina? Jos suomalainen arki olisi yhtä kuin Hesari-todellisuus, tässä maassa ei olisi elämää Helsingin ulkopuolella, pari pikkupaikkakuntaa ympärillä ja loput eksoottista tundraa.
Ehkä jokainen valitsee oman todellisuutensa.
Kiitos tästä kirjoituksesta, nauroin tuolle hajulukkolauseelle ääneen!
ReplyDeleteToivoisin, että minulla olisi jotain viisasta ja ylevää sanottavaa tähän, mutta eihän minulla ole. Mieleeni tulee vain kysymys: mikä siinä arjen kuvailemisessa on niin pirun korkeakirjallista ja tavoiteltavaa?
Jos haluaa elää nykyajan suomalaista arkea, niin "sen kun elää vaan, beibe", Juice-vainaata lainatakseni. :) Ei sitä kirjoista tartte lukea, tavallinen elämä on elettynä kivempaa kuin luettuna. Ennemmin luen kirjoja sellaisista jutuista, joita en välttämättä omaan elämääni edes haluaisi - kuten vaikka avaruusaluksista, sädepyssyistä ja ulkoavaruuden lonkerohirviöistä. :D
ReplyDeleteKiva blogi sinulla. Noinkohan ryhtyisin vakkarilukijaksi? ;)
ReplyDeleteOlen aika varma siitä, että jokainen valitsee oman todellisuutensa - ilman ehkää.
Mutta itse aiheesta. Mielestäni arkirealistisen kirjallisuuden ei tarvitse olla tunkkaista ja ikävää. Kysehän on siitä, mitä arjesta näyttää ja miten. Jos minun arjestani tehtäsiin romaani, jossa kuvattaisiin yksityiskohtaisesti sitä, mitä TEEN viikottain, niin pirun tylsähän se olisi. Mutta jos kirjassa kerrottaisiin myös, mitä AJATTELEN päivisin, niin se voisi olla jo mielenkiintoisempi. Jos vielä noudatettaisiin edes jossain määrin Quentin Tarantinon ajatelmaa: "Movies are life with dull spots removed", niin siitä voisi tulla ihan kiva romaani. Kenen tahansa elämästä tulisi
Mutta mistä realistisessa kirjallisuudessa on kyse? Missä vaiheessa se muuttuu fantasiaksi tai ainakin joksikin muuksi kuin realistikseksi arjen kuvaukseksi? Jos kirjailija korostaa kurjuutta, elämää perhehelvetissä tai kahden asunnon loukussa, niin eikö se ole yhtä kaukana todellisuudesta kuin vaikkapa Himoshoppaaja-kirjat, jotka korostavat elämän hassuja sattumuksia? En vain suostu uskomaan, että on olemassa yhtään ihmiskohtaloa, joka ei sisältäisi jotain hauskaa.
Toisin kysyen: Ovatko Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa tai Minna Canthin Työmiehen vaimo sen realistisempia romaaneja kuin vaikkapa Leena Krohnin Unelmakuolema (siinä vasta ahdistavaa arjen kuvausta)? Missä on raja, jonka jälkeen asioiden korostaminen muuttuu jo spefin kirjoittamiseksi? Onko sellaista edes?
Tai kenties kaikki kaikki fiktio on spekulatiivista - jopa muistelmateokset. :)