Thursday, February 16, 2017

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.


Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

8 comments:

  1. Kyllähän hylkäykset tuntuvat ikäviltä varsinkin kun lehdet rakastavat niitä kirjailijatarinoita jossa se soitto kustantajalta tulee seuraavana päivänä tai enintään kahden viikon sisällä.

    "On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista."

    Sanoisin, että tuoho välimaastoon mahtuu myös sellaisia jotka lopettavat (joskus vuosiksi), mutta palaavat sitten koska eivät osaa olla kirjoittamatta. Vaikka julkaiseminen olisikin se kirkkain tavoite ei tätä hommaa jaksaisi jos kirjoittaminen itsessään ei tuota tyydytystä.

    Nämä ovat olleet todella mielenkiintoisia postauksia. Harmi, kun sarja loppuu.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentista E.K. Kyllä, lehdissä on hohdokkaampi tarina se, että joku on tehnyt vauhdikkaan läpimurron. Luulenpa, että ainakin prosaisteista suurin osa on saanut kuitenkin työvoiton monen vuoden jälkeen. Kirjoittamisesta kirjoitan lisää jatkossakin, pitäisikin kysyä blogin lukijoilta, mistä aiheesta he toivoisivat kirjoituksia.

      Delete

  2. Uusi kommentti eilen lähettämäni tilalle. (Edellinen oli kirjoitettu tavallaan asian vierestä ja tavallaan siihen liittyen, mutta nyt keskityn pääasiassa tässä blogikirjoituksessa esiin tuleviin asioihin.)

    Minusta tämä kirjoitus Margaret Pennyn muistikirjasta on rehellisyydessään hyvä ja huomioon otettava. Aiheena on pettymys. Etupäässä tässä kuvataan kirjallisuuden alalla työkseen toimivien ihmisten kokemuksista ja vastaan tulevien pettymysten vastaanottamisesta ja kestämisestä. Toteamukset niistä pitävät paikkansa, ja vaikka kaikilla muillakin taiteenaloille yrittävät ja jo työskentelevät joutuvat kokemaan pettymyksiä, ehkä kirjallisuuden alalla ne tulevat esiin selkeimpinä ja konkreettisimpana henkilökohtaisten "hylsykirjeiden" (hyvä nimitys) muodossa.

    Miten pettymyksiin pitää suhtautua, siihen tässä kirjoituksessa annetaan reippaita ja mielestäni oikeutettuja neuvoja. Kaikki eri taiteiden ympärillä pyörivien asioiden sekamelska on valtava vyyhti eriaisia eri ihmisten mielipiteitä. Siihen sekaantuu myös mielipiteiden jakajien asema yhteiskunnassa, liiketaloudelliset ja jopa poliittiset vaikutukset seurauksineen.

    On totta, että jokaisen taiteen alalla toimivan, sitä tuottavan, alkuperäisen henkilön, sen joka taidetta synnyttää, asema on samalla se kaikkein tärkein, että myös kaikkein eniten altis toisten, ympärillä pyörivien tästä synnytetystä tuotteesta elantonsa saavien (kriitikot, kustannustoimittajat, heidän alaisensa etc.) käsityskyvylle ja muille henkilökohtaisille ominaisuuksille.

    Kuvataiteen alalta yksi esimerkki. Ehkä kaikkien tuntema, hyvänä pidetty kuvataiteilija Unto Pusa, joka opetti taidekoulussa, piti näyttelyn omista töistään, joita muuan kriitikko oli katsellut ”pahoin silmin”, ja kirjoittanut sen mukaisen erittäin ikävän ja latistavan arvostelun lehteen, jonka taas joku Pusan oppilaista oli leikannut lehdestä ja asettanut taidekoulun opettajan, Pusan, pöydälle ennen kuin tämä tul luokkaan. (Ihmettelen tämän oppilaan alhaista mieltä.) Seuraus: Kun Pusa tuli paikalle, hän huomasi leikkeen, luki sen, ja poistui luokasta. Kun hän pitkän ajan kuluttua tuli takaisin, hän oli humalassa. Meni oppilaiden eteen ja sanoi:

    ”Kuulkaas te, jotka aiotte tehdä itsestänne taidemaalarin: Pitäkää huolta, että ette töissänne ikinä pysähtyisi ja jäisi kriitikon tasolle!”

    Tämän hän oli sanonut (kuulemani mukaan) ja poistunut luokasta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentista, Liisu. Kännien vetäminen voi toisaalta olla ihan paikallaan pettymyksen jälkeen, haha. Minua on ottanut päähän jokainen hylsy, mutta olen säästänyt ne ja näytän silloin tällöin oppilaille – ja toki myös jo julkaissut kirjailija saa urallaan edelleen hylsyjä eri projekteista, eli hylsyjen vastaanottaminen ei lopu ensimmäiseen kustannuspäätökseen.

      Delete
    2. Ja kiitos, Liisu, poistin edellisen kommentin, mutta löysin sen ansiosta uuden säveltäjän. ;) http://saulizinovjev.com

      Delete
  3. Kiitos, Saara Henrikson, tuon nimenkin olisi voinut jättää pois, erehdyin puhumaan liiaksi ihmisistä, jotka "joutuvat" ammattiin, johon ehkä itsekään eivät ole vielä lapsuudessa uhranneet ajatustakaan, vaikka ehkä siellä sisällä on koko ajan kyykkinyt ominaisuus, joka on väkisin työntynyt esiin myöhemmin jossain vaiheessa.
    Itselläni oli jo lapsena haave, että minusta tulisi kirjakauppias tai kirjastonhoitaja (syy: lukeminen ja kirjat olivat vallanneet paikkansa mielessäni, ja halusin että voisin olla lukijana koko vastaisen elämäni kirjoja lähellä). No kyllähän kirjat ovat edelleen arvokkainta mitä tiedän, vaikka erehdyinkin ehkä väärälle uralle. Elän kirjojen ympäröimänä. Aina on oltava joku kirja käden ulottuvilla. Ja kun siihen lisää kaikkien muiden taiteenalojen (mielestäni) parhaat palat, tuntuu elämä täydelliseltä.

    ReplyDelete
  4. Kiitos näistä hyvistä kirjoituksista, etenkin tästä koko 3+1-sarjasta! Luin jokaisen mielenkiinnolla. Tämä Pettymys-postauksesta jäin ensimmäisen lukukerran jälkeen pohtimaan tuota sukupolvikokemusta. 70-luvun alussa syntyneelle Y-sukupolven kokemus erityisyydestä ja oikeutuksesta tuntuu olevan kovin kaukana omasta kokemuksesta. Pienehkössä maalaiskunnassa kasvaneelle "erityisyys" ja "oikeutus" olisivat olleet tuntemattomia käsitteitä :D

    Olen huomannut itsestäni, että pettymyksen sietokyky vaihtelee. Jos "tulilla" on muutakin, ei yksittäinen hylky tunnun niin isolta tai erotu joukosta. Siksipä se neuvo, jonka olen saanut kokeneemmilta kirjoittajilta, jonka mukaan on hyvä aloittaa uutta tekstiä sen sijaan, että odottaa vastausta/tuloksia, on ollut hyvä. Toki hylyt kirpaisevat, mutta se, että on jo muuta ajateltavaa, auttaa siinä, ettei kone hyydy täysin. Olen saanut kymmenisen hylkyä, mutten ole niistä kyllä yhtään säilyttänyt. Viimeisimmästä kässäristäni olen tosin pitänyt huvikseni excel-taulukkoa, johon merkitsin kustantamot, joisin sen lähetin, lähetyspäivämäärän, sen, että ilmoitettiinko lähetys vastaanotetuksi (sähköpostitse siis), vastauspäivämäärän (kun on ollut puhetta millä aikataululla kustantamot vastaavat) ja vastauksen (onko kirjoitettu jotain henkilökohtaisesta vai perushylky). No, jatkossa en tuota tee, mutta ajattelin ihan huvikseni kirjata kokemuksen ylös ja katsoa miltä näyttää.

    Pettymykseen voi jäädä jumiin ja se on sekä ihmisen itsensä että hänen luovuutensa kannalta ikävää. Jokainen kuitenkin prosessoi asioita omista lähtökohdistaan. Joskus kirjoittajilla on vertaistukena joko toisia kirjoittajia tai muita luovia ihmisiä ja silloin tunteen ja kokemuksen voi jakaa. Olisipa vain useammalla mahdollisuus jutella toisten kanssa! T. Pirja


    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentista, Pirja! Jäin itsekin miettimään tuota "Y-sukupolvi"- tai "millenniaali"-kommenttia. Olen ehkä sittenkin inasen liian vanha kuuluakseni tuohon ryhmään ja ehkä kirjoitan tästä aiheesta, sukupolvikokemuksesta, toiste. Hylkykirjeet taisivat jäädä viime vuosikymmenelle, nykyään hylsyt tulevat sähköpostissa. Minäkin perustin excel-taulukon pysyäkseni kärryillä novellitarjoomuksistani, mutta olen unohtanut täyttää sitä.

      Delete