Jatkoa viime numerosta

Jatkan vähän viime päivitykseni pohdintoja. Vierailin tosiaan lauantaina Orivedellä opettamassa vähän samanlaisessa koulutuksessa kuin olen itse käynyt aikanaan. Tuo koulutus oli monimuoto-opetusta eli kerran kuussa kokoonnuimme lähiopetusviikonloppuun, lopun aikaa kirjoitimme omaa kässäriämme. Kurssi oli harvinaisen satoisa, ainakin neljä meistä on myöhemmin julkaissut käsikirjoituksensa.

Kokopäiväinen kirjailijuus oli minulle viime vuosikymmenellä vielä kaukainen haave. Ajattelin, että se koittaa sitten, kun olen todistanut itselleni ja muille olevani olevani sen arvoinen ja olen saavuttanut riittävästi menestystä kirjailijana. Huomatkaa ristiriita: kirjailijaksi voi kutsua itseään vain, jos on saavuttanut riittävästi menestystä… kirjailijana.

Joten päätin hypätä välivaiheen yli suoraan lopputulokseen. Kirjoittamisessa parasta on, että voi mennä suoraan asiaan. Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.

Kirjailijaselfie tabletti kädessä. Huomaa suklaapatukan kääre. Kuva: Saara Henriksson

Minussahan on vain kaksi asetusta: hyperaktiivinen tai kooma. Pyrin saamaan mahdollisimman paljon aikaan aktiivisina kausinani, muuten keskityn makaamaan sohvalla. Sen voi huomata tämän blogin päivitystahdistakin. En oikein taivu tasaiseen, järjestelmälliseen työskentelyyn. Siksikin viime päivityksessä kuvaamani freenlancerius sopii minulle.

En ole kirjailija siksi, että minulla olisi poikkeuksellinen sanankäytön lahja, vaan siksi, että haluan. Voisin kutsua itseäni myös toimittajaksi ja keskittyä lehtityöhön. Onnistuessaan siitä ainakin maksettaisiin paremmin. Mutta nyt mennään näillä. Jos minulla on jokin kirjoittamista edesauttava ominaisuus, niin se, että unohdan pettymykset nopeasti. Sitä sanotaan myös resilienssiksi.

Muutenkin on hyvä tiedostaa, että on pelattava niillä korteilla, jotka on sattunut käteensä saamaan. Ne voi pelata hyvin tai huonosti. Tai sitten voi viskoa kortit lattialle, valella ne bensalla ja sytyttää tuleen, ja pomppia niiden päällä. Luovat ihmiset tekevät sitäkin!

Joskus sanottiin, että miehet kuvaavat urapolkuaan päämäärätietoisena etenemisenä ja naiset kuvaavat ajelehtivansa. Tosiasiassa kenekään kirjailijan ura ei ole suoraviivainen. Ylipäätään jokainen vaihtaa suunnitelmaa, jos parempi vaihtoehto tulee tarjolle, tai ainakin siihen olisi syytä. Toisin sanoen kaikki ajelehtivat sattuman varassa.

Kaikkea ei voi toteuttaa yhtä aikaa, joudun sanomaan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Totean tämän vähän katkerana, koska en taaskaan pärjännyt Portti Science Fiction -kilpailussa. Mutta kaikki julkaisukanavat eivät ole kaikille. Ei ole pakko tehdä sitä mitä kaikki ”muut” tekevät.

Minulle menestys on sitä, että pystyn tekemään työtä ja kirjoittamaan, jopa elämään sillä. Auttaa, jos ei ota itseään liian vakavasti. On myös hyvä jos kirjoittaminen ei ole ainoa tärkeä asia elämässä.

Kirjailijan työ on sellaista, että sitä tehdään joka tapauksessa, olosuhteista huolimatta. En osaa sitä oikein muutenkaan kuvailla.

Oriveden opistolla oli hauskaa käydä pitkästä aikaa. Puhuin romaanin rakenteesta ja henkilöhahmojen välisistä yhteyksistä. On hyvä, että kirjoittamiselle varataan erityinen aika ja tila. Luultavasti jokainen kirjoittaja tarvitsee elämässään jaksoja, jotka on varattu vain kirjoittamiselle. Osa minusta haluaisi jäädä lopullisesti johonkin tuon kaltaiseen residenssiin. Mutta ei minusta oikein olisi siihenkään, enää. Maailma tapahtuu muualla.

Leppoisaa joulunalusaikaa kaikille kirjoittajille!