Sijaistin tänään Viita-akatemiassa I-ryhmän kokoontumisessa. Viita-akatemiahan on kolmivuotinen kirjoittajakoulu, jonka olen itsekin käynyt. Paluu juurille oli hieno tilaisuus, varsinkin kun opettaja Niina Hakalahti kehotti minua kertomaan opiskelijoille myöskin, millainen oma polkuni kirjoittajana on ollut.
Sehän on ollut sellaista hidasta puurtamista se.
Minusta oli mukavaa, kun sain kertoa, että kovalla työllä ja harjoittelulla olen pystynyt kehittymään kirjoittajana. Olen nimittäin aina ollut tosi hätäinen ja vaikeimpia läksyjä omalla kohdallani on ollut kärsivällisyyden opetteleminen. Kirjoitin monta vuotta täyttä häkää ja halusin tekstien olevan heti valmiita kun vain sain viimeisen pisteen tarinan perään. Minulla oli ajatuksena, että romaanin pitäisi vuotaa sellaisenaan alitajunnasta paperille. Ei se käynytkään ihan niin. Viimeistelyn taitoa olen päässyt opettelemaan vasta aivan viime vuosina.
Minun on pitänyt erikseen opetella malttia istua tarinan äärellä ja kirjoittaa versio toisensa jälkeen. Eteenpäin pääsemisessä minua on todella paljon auttanut kirjoittajayhteisön tuki. Ennen kosketusta fandomiin kirjoittaminen oli minulle lähinnä yksinäinen haave, jota en jakanut kenenkään kanssa. Kirjoittaminen ei näy ihmisestä päältä. Se ei ole sosiaalista toimintaa eikä siitä puhuta sellaisten ystävien kanssa, jotka itse eivät kirjoita.
Tajusin toisten kaltaisteni kirjoittajien olemassaolon oikeastaan sattumalta, Finnconissa 2003. Osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoittajatapaamiseen ja kävin kuuntelemassa nuorten scifikirjoittajien paneelia. Finnconissa oivalsin, että jos nämäkin pystyvät kirjoittamaan novelleja ja lähettämään niitä kirjoituskilpailuihin, niin miksi en kokeilisi minäkin.
Ennen kaikkea sain mallia kirjoittavaan elämäntapaan. Nämä kirjoittajat olivat löytäneet toisensa ja keskustelivat kirjoittamisesta toistensa kanssa. Heidän ei tarvinnut selittää monimutkaisia romaani-ideoitaan kohteliaasti kuunteleville kavereille tai haukotteleville sukulaisille. Lisäksi he kamppailivat samanlaisten ongelmien kanssa kuin minä itsekin, kuten sen miten löytää muilta töiltä aikaa ja itsestään viitseliäisyyttä kirjoittaa.
Samana syksynä liityin kirjoittajarinkiin ja osallistuin muutenkin STk:n toimintaan. Sain myös ensi kertaa palautetta ulkopuoliselta henkilöltä STk:n arvostelupalvelun kautta. Yleensäkin tutustuin koko genrekirjoittamisen ideaan, aiemmin tarinoissani oli esiintynyt aarnikotkia ja agentteja ilman sen kummempaa analyysia tekstin tyylistä. Nyt se oli löytänyt paikkansa.
Keskustelut toisten kirjoittajien kanssa ovat tuoneet suhteellisuuden tajua sekä hyviin että huonoihin hetkiin. Tekstissä ei aina onnistu ilmaisemaan sitä mitä on alun perin tarkoittanut. Tekstin hiomisen koko juju on siinä, että se tekee viestin kirkkaammaksi lukijalle. Jos kirjoittaisin vain itseäni varten, mitään hiomista ei tarvittaisi.
Debytoin Novellit 2005 -antologiassa ja ensimmäisen oman teokseni julkaisin keväällä 2011. Siihen väliin mahtui monta pettymystä. Ajattelen, että hylkäyskirjeet ja pettymykset kuuluvat olennaisena osana kirjoittajan ammatin opettelemiseen. Ensinnäkin kasvattaa henkistä kanttia, kun ei heti saa mitä haluaa: kirjoituskilpailun voittoa, julkaisupäätöstä, apurahaa. Toiseksi hylkäämisen pelkääminen ja jännittyneenä odottaminen kertovat siitä, että kirjoittaja suhtautuu työhönsä vakavasti. Se liikuttaa, mitä minun tekstistäni sanotaan. Nostattaa pulssia joka kerran.
Opettelen koko ajan uusia taitoja ja aloitan joka kerran alusta. Toisen romaanin editoinnin kanssa keinovalikoima on toisaalta ollut lähempänä, toisaalta siihen liittyy ihan eri tavalla paineita. Ensimmäisen kohdalla ei oikeastaan osannut odottaa mitään, kun ei yhtään tiennyt mitä kirjan julkaisemisen jälkeen on luvassa. Ne paineetkin pitää pystyä jollain tavalla työntämään syrjään silloin kun kirjoittaa. Se on olen päättänyt, että otan mieluummin riskin epäonnistua kuin yritän mennä varovaisuusperiaatteen mukaan. Mieluummin reilusti metsään kuin kieli keskellä suuta hipsien.
Koko homman pointtina on kai olla uskollinen itselleen. Yrittää ainakin.
Osa tekstistä on julkaistu aiemmin kolumnissa Runotytön paluu (Kosmoskynä 3/2005)
Minä sain oikeastaan kirjoittajatuttuja vasta muutettuani tänne Hollantiin, missä meitä on porukka, joka tapaa säännöllisesti (ainakin ennen, nykyään se on vähän kuivunut kokoon). Sinänsä hassua, että kukaan heistä ei pysty romaaneitani lukemaan, koska ne ovat suomeksi - enpähän tosin pysty heidänkään hollanninkielisiä hengentuotoksiaan kovin mielekkäästi lukemaan. Yhdellä porukasta on agentti New Yorkissa, toinen on perustanut oman kustantamon.
ReplyDeleteMinulla on kuitenkin myös useita koelukijoita, jotka eivät itse kirjoita. Esim. italialaisen kaverini laitan lukemaan englanninkieliset novellini ja hänellä on aina jotain hyviä huomioita.
Moi Maija! Mukavaa kuulla, että teillä on säännöllisesti kokoontuva kirjoittajaporukka. Myös hyvät koelukijat ovat arvokkaita, kirjoittavat he itse tai eivät.
ReplyDelete