Sisko soitti turhautuneena. Häntä harmittaa uusiin tutkintovaatimuksiin sopeutuminen, kun opiskelumotivaatiota ei ole muutenkaan. Sama täällä, epäilenpä, että en aio opiskella enää kandin tutkintoa pidemmälle (lue: sen jälkeen, kun lapsi on tarpeeksi iso mennäkseen hoitoon ja minä voin tehdä kunnon töitä). Jos joskus joudun mielenhäiriöön ja päätän vaihtaa pääainetta ja mennä vaikka naistutkimuksen maisteriohjelmaan Tampereelle, se on mahdollista, mutta ei luultavaa tällä hetkellä. Ellen sitten saa yhtäkkiä akateemista kunnianhimoa jostain hankittua.
En nimittäin usko, että sopeudun enää opiskelijaelämään, se on minulta jo tässä vaiheessa ohi, ei voi mitään. Ja silti on vaikea asennoitua siihen, että ei ole mitään "sitten kun valmistun, sitten kun menen töihin, sitten kun vauva syntyy" -tyyppistä prospektia. Ei mitään, että voisi ajatella, että elämä alkaa "sitten". Elämä on tässä ja nyt, paras alkaa sopeutua. Vapaana kirjoittaja on se ongelma, että joutuu elämään sellaisten rakenteiden kuin yliopiston tai normaalin työpaikan ulkopuolella. Yleensä ihmiset haluavat kuulua johonkin, eivät vain elää itselleen.
Ehkä sitä varten työssäkäyvät ihmiset syksyisin aloittavat liikuntaharrastuksia, työväenopiston kursseja tai muuta, saadakseen etappeja joita saavuttaa. Urakiipijöillä ja kaikenlaisten sarasvuolaisten oppien harrastajilla niitä on aina. Ainoa selkeä tavoite, mikä minulla on tällä hetkellä, on esikoisromaanin julkaiseminen, eikä sitä voi jakaa kuukausittaisiin tavoitteisiin tai päättää päivämääriä, milloin jotain pitäisi tapahtua. Ja jotain pitäisi tapahtua. Ei riitä, että elämä löytää uuden uomansa, sen pitää pysyä mielekkäänä.
Ei kukaan pidä siitä, että on itse vastuussa oman elämänsä mielekkyydestä. Siksi ihmiset jäävät usein huonoihinkin työpaikkoihin/ihmissuhteisiin/väärälle opiskelualalle. Lapsi ei ole vastaus, sillä ei lapsi ole minulle velkaa sitä, että tekisi minun elämäni mielekkääksi.
No comments:
Post a Comment