Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 2

Kirjoitus etenee jälkimmäiseen osaansa. Toisaalla huomautettiin, että Suomen Tolkien -seuran lehti Legolas on tauolla. Pienten ja miksei vähän isompienkin kulttuurilehtien tapauksessa kannattaa tarkistaa lehden tilanne ennen materiaalin lähettämistä: resurssit näiden lehtien tekemiseen ovat pienet, ja joskus niiden ilmestyminen on epävarmaa. Mutta asiaan.

Kotimaista spekulatiivista fiktiota julkaistaan laidasta laitaan

Kustantamisen perusperiaatteet

Kirjailija luo aineettoman teoksen, jonka lisenssejä hän myy eli hän saa tekijänoikeuskorvausta kirjoittamastaan tekstistä (tai myöntää sen muuten julkaistavaksi). Kirjoittaja ei luovu oikeuksista tekstiinsä: tämä on yleinen väärinkäsitys. Hän myy käyttölupia. Kirjailija ei valmista fyysistä teosta. Kirjasta valmistettu kappale ei ole teos vaan kirjan valmistaa kustantaja. Kustantajalla on töissä erilaisia kirjantekijöitä, kuten kustannustoimittajia ja graafikoita, ennen vanhaan myös kirjanpainajia. Nykyään kustantamoilla ei ole välttämättä omia kirjapainoja vaan painotyö ostetaan yleensä erikseen.

Kirjailija ja kustantaja kirjoittavat teoksen julkaisemisesta sopimuksen, kustannussopimuksen. Muitakin sopimuksia on, kuten sopimukset jatko-oikeuksista (esim. käännös- ja elokuvaoikeuksista). Kustannusala on tuulinen, mutta hyvä tekijä ja tarina löytävät lopulta paikkansa.

Kustantamoon kannattaa pyrkiä hyvän kustannustoimittajan vuoksi ja toimittajan vuoksi kustantamoon kannattaa myös jäädä. Kustannustoimittaja on tärkein. Varsinkin aloittelevalle kirjailijalle kustannustoimittaja on elintärkeä, vaikka tärkeä hän on myös kokeneelle kirjailijalle.

Raha ei ole syy, jonka vuoksi kustantamon kirjailijaksi kannattaa pyrkiä, sillä maksettavat ennakot ovat työmäärään suhteutettuna niin pieniä. Tässä maailmassa asioita arvostetaan rahalla, joten ei ihme, että kirjailijat pitävät rahaa arvostuksen osoituksena. Kirjallista arvoa ei kuitenkaan mitata rahassa. "Arvo" ja "hinta" ovat kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa, joiden ero kannattaa myös selvittää itselleen ennen kuin haluaa ryhtyä julkaisemaan kaupallisesti. Vain kourallinen kirjailijoita Suomessa elää kirjojensa myynnillä, loput hakevat apurahoja tai tekevät muita töitä.

Tarjolle lähetettävistä käsikirjoituksista julkaistaan noin 1-2 tuhannesta, eli laskennallisesti on vain pieni todennäköisyys saada käsikirjoitus läpi kaupallisella kustantajalla. Todellisuus on kuitenkin muuta kuin numeroita tai tilastoja: käsikirjoituksen laatu ratkaisee.

Suomalaiset kustantamot

Nyrkkisääntö kustantajan lähestymisessä on: selvitä, mitä he ovat kustantaneet aikaisemmin. Runokustantamolle on turha tarjota nuortenkirjaa, ja toisin päin. Suurista yleiskustantamoista WSOY julkaisee erityisesti hyviä YA-käsikirjoituksia. WSOY:n spefikirjailijoita ovat mm. kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Lappalainen sekä Jani Saxell. Otava puolestaan on julkaissut viime vuosina esimerkiksi naisten historiallisia lukuromaaneja, joissa saa myös olla spefiä.

Tammi on vahva suomalainen spefikustantaja, jonka kirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki, Sari Peltoniemi ja Jyrki Vainonen. Tämän hetken johtava spefikustantamo on Teos, mutta ei niinkään perinteisen scifin ja fantasian kuin erilaisten genresekoitusten ja niin sanotun suomikumman suhteen. Teoksen kirjailijoita ovat mm. Leena Krohn, Tiina Raevaara, Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo.

Karisto on nostanut profiiliaan viime vuosina ja julkaisee erityisesti lasten ja nuorten fantasiaa. Heidän kirjailijoitaan ovat mm. Hanna van der Steen, Päivi Lukkarila, Anneli Kanto & Terhi Rannela, Magdalena Hai ja moni muu. Myös Gummerus, jyväskyläläinen Ateena ja Robustos julkaisevat spefiä, sekä moni muu.

Suurten ja keskisuurten kustantajien lisäksi Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia, muun muassa Kirjava (G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulun suomennokset), Vaskikirjat (klassikkospefin käännöksiä muun muassa Michael Moorcockilta mutta myös kotimaisia titteleitä, kuten Katri Alatalon ja Anni Nupposen romaanit), Turbator (turkulainen, erityisesti novellikokoelmia), pokkareita julkaiseva Kuoriaiskirjat sekä tietysti Osuuskumma.

Teoksen julkaiseminen ulkomailla

Parhaimmillaan kirjallisuus ei tunne rajoja. Suomalaista spekulatiivista fiktiota on viime vuosina käännetty paljon muille kielille. Myös kirjoittajat ovat innostuneita tavoittelemaan muitakin kuin suomalaisia lukijoita. Johanna Sinisalon sanoin pienen kielialueen ainoa valtti on omaperäisyys. Suomi voi edustaa eksotiikkaa isojen maiden lukijoille.

Jotkun suomalaisetkin kirjoittajat ovat kirjoittaneet teoksensa suoraan englanniksi, kuten Hannu Rajaniemi ja Emmi Itäranta, mutta he käsittääkseni myös asuvat vakituisesti Iso-Britanniassa. Teoksen julkaiseminen ulkomailla vaatii yleensä agentin. Suomessa käännösoikeuksia kauppaavat kustantajien foreign rights -osastot sekä muutama alalla toimiva agentti, oikeastaan tiedän kaksi. Tietysti englanninkielisen julkaisunsa voi laittaa myös itse nettiin ilmaiseksi luettavaksi tai ostettavaksi.

Julkaisisinko itse?

Palvelukustantamot ja omakustanteet ovat vaihtoehto kirjoittajalle, joka ei ole niinkään kiinnostunut kirjoittamaan ammatikseen vaan haluaa vain saada tarinansa kansien väliin. Omakustanne tarkoittaa sitä, että itse työstää tekstin mahdollisimman pitkälle, taittaa kirjan ja suunnittelee siihen kannen, ja sitten pyytää tarjouksen painotalosta kirjan painamisesta. Tällöin kirjailija maksaa painokulut ja huolehtii teoksen jakelusta ja markkinoinnista. Palvelukustanne on vaihtoehto, jos ei osaa tehdä jotakin näistä, mutta se maksaa enemmän. Tamperelainen Mediapinta on tunnettu palvelukustantamo, mutta palveluja kannattaa kilpailuttaa. Nykyään painotalojen palvelut ovat monipuolistuneet, Tampereen Juvenes-painossa pienin mahdollinen kappale-erä on neljä kirjaa! Omakustantajaa varten on olemassa myös oppaita.

Lopuksi

Olen toiminut vapaana kirjoittajana seitsemän vuotta, enkä ole vielä kuollut nälkään. Aina voi yrittää. On hyvä, jos itsetunto ei ole kirjan menestyksestä kiinni (tai yhteiskunnan arvostamista, ulkopuolelta tulevista menestyksen merkeistä ylipäätään). Jos kirjoittaja on kiinnostunut kehittymään tai saamaan teksteilleen lukijoita, kannustan lämpimästi etsimään julkaisureittejä, tarkoittipa se sitten pinkan lähettämistä suuren kustantajan luettavaksi tai novellin tarjoamista paikallisen science fiction -seuran lehteen!

Aiheesta kannattaa lukea myös:

Kustantamisesta: http://kustantaminen.fi/nain-kirja-syntyy/kirjan-syntyprosessi/ Esikoiskirjailijuudesta: http://jiipeekoo.vuodatus.net/lue/2005/07/kuinka-minusta-tuli-kirjailija

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)

Fitness-vartaloita ja keinokuituja

Olen jatkanut törmäilyäni fitness-ihmemaassa. Tänään olin muuten ihan kelpo spinning-tunnilla, mutta olen hieman flunssainen ja huhkimisesta tuli todella huono olo. Marssin jälkeenpäin suihkuun kaikki tamineet päällä ja kaupan kassalla naputtelin pin-koodini kolme kertaa väärin. Tampereella on surkea ilma ja vettä sataa vaakasuoraan, tällaisena päivänä jos joskus ymmärtää, että suomalaiset suosivat sisäliikuntaa.

Mitäs muuta... Kuntokeskuksessani oli taannoin avoimet ovet, mutta mies ei halunnut lähteä mukaan ja hän on ainoa "kaveri", jonka keksin, joka voisi tulla kanssani treenaamaan. Avoimien ovien päivä ei näyttänyt olevan kovin suuri menestys, ilmeisesti lauantaisin ihmisillä on muuta tekemistä, kuten käydä tila-autolla kaupassa täyttämässä ostoskärryjä lapsilauman kera ja vinguttelemassa s-etukortteja. Jumpassa ei ollut kuin muutama ihminen, mutta ilmaiseen kehonkoostumuksen mittaukseen kiemurteli pitkä jono. En ole varma, mutta veikkaan, että siellä mitataan kuinka suuri osuus kehosta on lihasmassaa ja kuinka suuri osuus rasvaa.

Rasvaprosentista pääsenkin tämänkertaiseen ihmettelyn aiheeseen. Siis fitness-ulkonäköihanteeseen. Sinänsä fitness-kauneusihanne on terveellisempi kuin huippumuodin äärimmäinen laihuus takavuosina. Jossakin vaiheessa ylen terveen ulkonäön tavoitteleminen johtaa, no, kummallisen näköiseen lopputulokseen.

Otetaan nyt vaikka rusketus. Monet kuntokeskukseni ohjaajista ovat niin kovin, kovin ruskettuneita, että en sellaista en ole Suomessa ennen maaliskuussa nähnyt. Kuntokeskusessa on solarium, jota he epäilemättä käyttävät. Ruskettunut iho tekee loppusilauksen lihaksikkaille käsivarsille, kun lihasten ääriviivat erottuvat paremmin. Hampaat näyttävät valkoisemmilta ja niin edelleen. Mutta mitään terveydellistä tai kuntoiluun liittyvää syytä sinänsä ruskettamiselle ei ole, sitä tehdään vain ulkonäkösyistä.

Toinen ihmettelemäni asia on pyykkilautavatsa. Mainoskuvissa naiset korostavat litteää vatsaansa pukeutumalla pikku pikku treenitoppeihin. Esimerkiksi näin:

Tässä kuvassa naisella on lapsetkin mukana osoittamassa, että raskaus ja imetys eivät ole tekosyy. Tekosyy mille? Sille, että ei ole litteää vatsaa? Kuka välittää, onko jollain litteä vatsa vai ei? Minulla on jostain syystä litteä vatsa, kaikki pyöreys on alavartalossa, mutta kun nyt yleensä minulla on kuitenkin vaatteet päällä niin eihän se edes näy.

Ja napapaitaa en käytä. Piste. Baletissa meillä oli aina puku. Siis ei siinäkään kangasta paljon ole, mutta napa ei näy. Minusta on jotekin hupsua, että aikuisella naisella näkyy napa. Uimaritkin käyttävät pukua, joka toki paljastaa usein selän. Suurimmalla osalla naisista on käsittääkseni alavatsa aina vähän pyöreä. En tiedä, onko pyykkilautavatsan tavoitteleminen sen järkevämpää kuin taannoin tikkureisien, ehkä ei.

Fitness-vaatteet on yleensä valmistettu jostakin teknisestä kuidusta. Värit ovat kirkkaat, jopa räikeät. Ne korostavat ylenmääräistä tsemppaamisen ja pirteyden tunnelmaa, joka salilla pyritään saamaan aikaan. Minulla on salilla ja jumpissa puuvillainen t-paita, voimisteluhousut ovat toki jotain polyamidi-elastaanisekoitusta, jotta ne kestäisivät lukuisat pesukerrat. Minusta ne vaatteet ovat rumia, mutta tämä on varmaan myös maku- ja tottumuskysymys. Baletissa vaihtoehtoja oli vähän: vaaleanpunainen, puuterin värinen, valkoinen ja... no, lisää vaaleanpunaista. Tuskin suurin osa yli viisivuotiaista pitää niitäkään lempiväreinään.

Vielä yksi juttu, jota ihmettelen: ryhmäliikuntatunneilla on yleensä aina jokin englanninkielinen nimi. Tanssi on dance, jumppa on shape tai cardio tai jotain muuta, venyttely on stretching. Miksi? Onko se kynnyksen madaltamiseksi, jotta muut kuin suomea puhuvat löytäisivät helpommin tunnille? Jotenkin epäilen.

Mutta toki joka lajissa on oma kulttuurinsa. Baletin liikkeet on nimetty ranskaksi ja ranskankielisiä nimityksiä niistä käytetään, oltiinpa missä päin maailmaa hyvänsä. Tuskin fitness-lajeissa on nimeämiskulttuurille mitään sen kummempaa syytä kuin perinne. Koko sana, "fitness", kuulostaisi pöljältä suomeksi. Vai kuka muka menisi terveyskeskukseen jumppaamaan, en minä ainakaan.

Fitness-maailmaan tutustuminen jatkuu...

Mitä varten salilla käydään

Liityin kuntoklubiin. Aikaisemmista liikuntaharrastuksista voin sanoa, että sellaisia ei ole ollut. Olen käynyt tanssitunneilla ja tullut liikkuneeksi siinä kaupan päälle. Vuoden vaihteessa huomasin kuitenkin olevani siinä tilanteessa että en pystynyt enää järjestelemään muuta niin sanottua elämääni tanssitreenien mukaan. Kävin siis tutustumassa läheiseen kuntokeskukseen.

Ajattelin, että tutustumiseen kuuluisi kuntosalilla treenailua tai vaikkapa ilmainen tai alennushintainen ryhmäliikuntatunti. Minua vastassa kuntokeskuksessa oli myyjä. Hän esitteli minulle keskuksen tilat: avara, asiallinen sali, jossa on paljon laitteita lämmittelyyn ja voimailuun, pari ryhmäliikuntastudiota, spinning-sali ja kahvila. Pukuhuoneissa on saunat ja solarium, jota en ole nähnyt kenenkään käyttävän.

Allekirjoitin sopimuksen, joka tuntui melkein mutta ei ihan sopimukselta paholaisen kanssa. Sopimuksen mukaan maksan kuntokeskuksen jäsenyydestä kuukausimaksua. Se ei ole enempää kuin maksoin tanssitunneista, itse asiassa vähemmän.

Liittymiseen kuului kaksi ohjauskertaa personal trainerin kanssa. Se tarkoittaa, että uusi asiakas saa ohjausta tietyn lihasryhmän tai tietynlaisten kuntosalilaitteiden käytössä. Siinä liikesarjoja toistettaessa personal trainer juttelee mukavia ja sanoo hyvä Saara. Tapaamisten lopuksi PT (kuten personal trainer lyhennetään) ehdotteli keskuksen ohjauspakettia, josta kieltäydyin, koska minulla ei ole varaa.

Muuten liittymisestä ei koitunut erityisiä kuluja. Jouduin ostamaan sisäliikuntakengät, joita minulla ei ollut valmiiksi ja jotka maksoivat noin neljäkymppiä. Ostin myös pukuhuoneen kaappiin lukon jonka hukkasin heti ensimmäisen kerran jälkeen. Salissa ja pukuhuoneissa soi kaupallinen radiokanava, jolla popin lomassa mainostetaan silikonirintoja ja puhdistavaa, vihreää teetä. Pukukaappien sisäpuolella mainostetaan kuntokeskuksen kampanjoita.

Sali

Olen tottunut käymään harrastuksessa säännöllisesti, joten treenaamisen aloittaminen ei tuottanut vaikeuksia. Toisin sanoen rutiini oli jo muodostunut valmiiksi. En ryhdy luettelemaan vanhoja (lieviä) vammojani mutta todettakoon, että olen oppinut ottamaan omat rajoitukseni huomioon. Kuntokeskuksen suihkutilojen vaaka osoittaa normaalipainoa ja oma arvioni on, että lihaskuntoni on suht hyvä, joskaan hapenottokyky ei ole kummoinen. Baletissa ei saa helposti aerobista harjoitusta. Kuntokeskukseen kuljen pyörällä (5 minuuttia alamäkeen).

Kuntokeskukseni tarjoaa monenlaisia ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Ohjaajalla on headsetti, johon hän puhuu ohjeita jumputtavan musiikin päälle. Hän säätelee ohjauspaneelista musiikin voimakkuutta ja muun muassa valaistusta ja ilmastointia. Ohjaajat ovat pirteitä ja lihaksikkaita ja hihkuvat ja kannustavat jumppareita osallistumaan.

Ensimmäisen kuukauden ajan kävin kokeilemassa erilaisia tunteja. Fitball-tunnilla istutaan ison jumppapallon päällä, välillä nostellaan käsipainoja ja välillä heilutellaan sitä palloa ilmassa. Tanssillisilla tunneilla hetkutetaan ja jorataan. Ehkä enemmän vielä pidän ihan perinteisestä aerobicista. Mikään kokeilemani laji ei ole ollut vaikea, paitsi pilates, jota minun nopealla ja pinnallisella hengitykselläni on vaikea saada toimimaan.

Spinning tarkoittaa ohjattua kuntopyöräilyä amfiteatterin muotoisessa salissa. Ensimmäisellä kerralla en hoksannut, miten vastusruuvi toimii ja putosin pari kertaa polkimilta. Ohjaaja huudatti musiikkia ja välillä sammutti valot, jolloin yläpuolellamme loisti jonkinlainen tähtitaivas. Hän puhui myös erilaisista tasoista joilla poljettiin, vasta seuraavalla kerralla hoksasin, että hän tarkoitti sykemittarin asteikkoa eikä mitään pyörän säätöä. Jalkaterät tulivat treenistä vähän kipeiksi ja ohjaaja suositteli, että jos paljon käyn, kannattaisi hankkia sisäpyöräilykengät. Sellaisiakin siis on olemassa.

Järki

Kuntokeskuksessa käyminen on helppoa mukavaa, ei tarvitse juosta tuulessa ja loskassa. Keskuksessa on aina valoisaa ja lämmintä. Asiakaspalvelija on keittänyt kahvia ja lapsen voi jättää hoitoon leikkihuoneeseen. Salilla treenataan itsenäisesti: ei lukujärjestyksiä, ei opettajaa, ei koreografioita muistettavaksi. Musiikki on helppoa purukumia ja juoksumatolla voi katsella monitoreista jotakin neljästä televisiokanavasta, jotka ovat alati päällä.

Kuntoilussa puhutaan paljon Tavoitteista. Paitsi, että minulla ei ole tavoitteita, ei niitä ole minusta kuntoilussa muutenkaan. Se on ollut kaikkein vaikein asia yrittää opetella: hyväksymään se, että tässä hölkätään juoksumatolla tai poljetaan crosstrainerilla ei-mihinkään. Jumppa ei ole ilmaisua eikä kauden päätteeksi valmistella esitystä. Puhuin tästä kaverin kanssa kuntokeskuksen saunassa. Hän ratsasti aikoinaan kilpaa ja sanoi alkuun miettineensä ihan samaa: liikunta vain sen itsensä tai oman hyvinvoinnin vuoksi tuntui pointittomalta.

Mutta käynpähän kuitenkin. Kun muu elämä on helposti suoritteiden perässä juoksemista, yritän opetella tekemään yhden asian vain huvikseni. Kuntosalilla se on helppoa, koska siellä on vaikeaa ottaa itseään tosissaan. Kun kaiuttimista huutaa Cotton Eye Joe ja jumppari juoksee ympyrää ryhmäliikunnanaohjaajan hoputtaessa ja virnuillesssa kuin mieletön ei kontrasti balettiharrastukseen voisi olla suurempi. Salilla käymisessä ei ensin ole mitään järkeä, sitten siihen tottuu. Monta ryhmäliikuntamuotoa on sitä paitsi vielä kokeilematta. Ehkä hurahdan johonkin - tai sitten en. Ja sekin on ihan hyvä.

Uuden edessä

En ole blogannut pitkään aikaan. Tekisi mieli sanoa, että normisähellys on menossa ja normi-sitä-ja-tätä jaajaa. Mutta oikeastaan olen käsikirjoitusten ja silpputöiden lomassa hakenut jotain uutta. Leikkasin tukkani pois, aloitin fitness-harrastuksen ja ryhdyin mm. kuuntelemaan David Bowien musiikkia yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Olo on kuin tulisi kaapista ulos.

Luin Paula McLainin romaanin Nuoruutemme Pariisi ja ihailin taitavasti käännetyn teoksen kieltä ja lauseita. Ehdin lukea yhä vähemmän jo ilmestyneitä teoksia, enemmän aikaa kuluu vielä ilmestymättömien korjailuun ja läpikäymiseen. Kävin Jyväskylässä Vanhan kirjan talvi -tapahtumassa ja täällä Tampereella Elävän kirjallisuuden festivaalilla. Kuljen nykyään tapahtumissa enemmän Osuuskumman edustajana kuin esittämässä itseäni ja pidän siitä hyvin paljon.

Kirjoitan kolmatta romaania ja se on aina vain vaikeaa. Olen toiminut vapaana kirjoittajana käytännössä seitsemän vuotta eikä se muutu yhtään helpommaksi. Tarkoitan: kun aamulla herään, joudun melko tarkasti käymään läpi mielessäni, mitä syitä tänään olikaan nousta vuoteesta, ennen kuin pystyn nousemaan siitä. Välillä tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pystyn järjestämään itselleni jonkinlaiset vapaan kirjoittajana toimimisen puitteet, ettei itse luomiseen jää sen jälkeen voimia.

Mutta miksipä tekisin toisinkaan. En ole kiinnostunut kirjoittamisen motiiveista, omistani sen paremmin kuin muiden. En ole koskaan keksinyt järkevää vastausta kysymykseen "miksi kirjoitat".

Kävin eilen Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Arvostan elokuvaohjaajia ja heidän tekemäänsä työtä. Tiedostan, että pääsen kirjailijana monella tapaa helpommalla. Minun ilmaisumuotoni ei ainakaan tarvitse suuria summia rahaa toteutuakseen tai ainakaan alkuvaiheessa työryhmää ympärilleen.

Olen toimittanut taas vaihteeksi muiden tekstejä. Minusta on hienoa kulkea näiden tekstien kanssa, seurata, kuinka ne kehittyvät ja kasvavat. En tiedä, mikä olisi se piste jolloin teksti valmistuu. Jossakin vaiheessa vain koittaa julkaisupäivä. Silloin viimeinen piste muuttuu pysähtymismerkiksi. Teksti jatkaa elämäänsä lukijoiden kautta, jos jatkaa.

Kirjoitin viime viikonloppuna ensimmäisen version tekstistä, joka ehkä valmistuu novelliksi. Kirjoittamisen tarve, tai syyhy, tai kutina on ennallaan sinä mielessä, että se iskee kun iskee. Ehkä entistä enemmän uskallan luottaa siihen. Että se odottaa minua, ei ole vielä kadonnut ja tuskin katoaakaan. Olen kärsivällisempi ja jaksan odottaa enkä hätäänny, jos sitä ei heti kuulukaan.

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Sherlock - sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi

Onko sosiopaatti päähenkilönä vain käsikirjoittajan laiskuutta, jotta hänen ei tarvitsisi kehittää henkilöhahmoa? Tällaista olen pohdiskellut katsellessani Sherlock-sarjan kolmatta tuotantokautta. Aloitusjaksossa, joka esitettiin TV 2:lla eilen, Sherlock Holmes palaa "kuolleista" Lontooseen ja John Watsonin luokse. Paljon draamaa seuraa, enempää ei ehkä kannata tässä paljastaa.

Jokainen alkuperäisiin tarinoihin tai aiempiin elokuva- tai tv-sarjasovituksiin tutustunut tietää, että Watson luulee salapoliisin kuolleen, kun todellisuudessa tämä vain on pysytellyt piilossa. Se on surkeasti tehty parhaalle kaverille, mutta selitys on, että pudottaessaan Sherlock Holmesin arkkivihollisensa tohtori Moriartyn kanssa Reichenbachin kalliolta kirjailija Arthur Conan Doyle oli kyllästynyt hahmoonsa eikä hänellä ollut aikomustakaan palauttaa päähenkilöään henkiin. (Tosin henkilökohtaisesti olen aina epäillyt tätä tarinaa. Alkuperäisessä tarinassahan emme näe Holmesin saati Moriartyn putoavan, vaan tämä kaikki on Watsonin päättelyä. Jos sitä ei näytetä, kirjailija saattaa huijata... no mutta kuitenkin.)

Sherlock Holmes -tarinat ilmestyivät pienoisromaaneina sekä kertomuksina Strand-lehdessä vuosien 1887 ja 1927 välillä. Sarjan päähenkilöiden täytyy pysyä tarinasta toiseen suurinpiirtein samanlaisina, muuten lukijat pettyvät. Holmes on mainio päähenkilö, hänellä on sekä valoisat että pimeät hetkensä ja hän on erikoisuudessaan monella tavalla sympaattinen. Suhteessaan toisiin ihmisiin Holmes on kuitenkin yksipuolinen: hänen ainoa ystävänsä on Watson, hän ei ole kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta, hänellä ei ole perhettä tai sukulaisia veljensä Mycroftin lisäksi.

Otetaan sitten Steven Moffatin ja Mark Gatissin kehittämä uusi tv-sarja, jossa salapoliisi aisapareineen on päivitetty uudelle vuosituhannelle. Sarjalta ja sen henkilöiltä odotetaan nykymaailmassa jo vähän muutakin kuin nokkeluutta ja hämmästyttäviä rikosjuonia. Uudessa sarjassa Holmesin käytöstä on psykologisoitu (ja patologisoitu) sikäli, että hänen sijoittumisellaan autismin kirjoon spekuloidaan ja hän itse sanoo olevansa sosiopaatti. Minusta tämä asetelma on ongelmallinen. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko oikea viesti tosielämän Watsoneille, että kaikki huono kohtelu pitää ottaa vastaan koska ystävyys on sen arvoista.

Onneksi sarjan Holmes ei ole yksioikoinen sosiopaatti. Vaikka hahmo kuinka väittäisi olevansa sosiaalisesti kyvytön, pinnan alla hänessä on myötätuntoa ja herkkyyttä kanssaihmistensä tunteille. John Watsonin ystävyys pehmentää Sherlockia sarjan aikana ja hän osoittaa pystyvänsä kehittymään. Tämä on minimivaatimus: kylmä logiikka ja järkeily ei riitä viehättämään nykypäivän katsojaa , vaan tarvitaan muutos. 1800-luvun lopun luonnontieteellisesti orientoituneilta sankareilta tätä ei vaadittu. Toki alkuperäinen Sherlock Holmeskin muuttui iän myötä hieman leppoisammaksi. Vahingolliset päihteet hän ainakin jättää Watsonin (tai nuorten lukijoiden) vaikutuksesta.

Sherlockia on kritisoitu (tai kiitetty, riippuen näkökulmasta) siitä, että se on oikeastaan vain Doctor Who aikuisille eli käsikirjoittajan (Moffatin) uusi versio samasta sankarista. Aikamatkustaja eli Tohtori syntyy aina uudelleen, hahmoa syvennetään taustatarinalla - tai sitten ei. Tohtorin perustrauma on se, että hän pakenee, eikä tämä asetelma juuri muutu. Kumpaakaan hahmoa ei voi myöskään muuttaa liikaa, koska silloin ne eivät olisi enää tunnistettavia, yleisön rakastamia hahmoja.

Sherlock-tv-sarja on uusi tulkinta ja vie salapoliisin hahmoa pidemmälle, ja hyvä näin. Sherlockin hahmo vetoaa introverttinä (lue: nörttinä) erityisesti samanhenkiseen yleisöön, toivottavasti kuitenkin enemmän kokonaisena henkilöhahmona kuin kuvauksena autismin kirjon piirteiden edustajasta. Tosielämän autismin kirjoon kuuluvien piirteiden kanssa elävä katsoja kun on todennäköisesti pikemmin normaaliälyinen ja tavallisen näköinen kuin huippunerokas ja erittäin hyvän näköinen (ja laiha) sankari, joka saa - ollaanpa nyt rehellisiä - sarjassa kömpelyytensä anteeksi nerokkuutensa ja ulkonäkönsä vuoksi.

John Watsonista, tuosta suuren taiteilijan täydellisestä kumppanista, olen kirjoittanut myös täällä.

Sherlock TV 2:ssa sunnuntaina klo 20.15