Friday, September 20, 2013

Ryhmäkirjoittamista ja muotia

Viikonloppuna eli tänään suuntaan Lappeenrantaan, jossa järjestetään ensimmäinen syksyn Huomenna tuulet voimistuvat -tilaisuuksista. Lappeenrantalaisilla on siis tänään mahdollisuus tulla kuuntelemaan kaupunginkirjaston musiikkisaliin klo 18 ekoscifiantologian kirjoittajia ja esittämään kysymyksiä. Mukana ovat mm. Tarja Sipiläinen, J.S.Meresmaa ja Christine Thorel. Haastattelijana antologian toimittajista toinen eli allekirjoittanut.

Jään Lappeenrantaan viikonlopuksi puimaan osuuskummalaisten kanssa käsikirjoituksia. Ihanaa vaihtaa välillä maisemaa oman työpöydän äärestä johonkin muualle! Junat ovat myös mainio paikka lukea ja kirjoittaa. Luin eilen nostalgisen tekstin On the Sycamore Hill, essee Orson Scott Cardin kokoelmasta The Folk on the Fringe. Suosittelen esseetä jokaiselle, joka on joskus ollut mukana kirjoittajaryhmän istunnossa. Lyhyesti kerrottuna esseessä on kysymys siitä, että Card matkustaa viikoksi erään kirjoittajan kotiin antamaan ja saamaan palautetta teksteistä. Hänen novellinsa ei ole valmis, hän pelkää muiden olevan paljon fiksumpia kuin hän ja paljastavan hänet huijariksi, hän tuskailee ylipainoaan ja tekee päätöksen laihduttaa viikon aikana, tuhoisin seurauksin...

Esseestä nousevat esille paitsi kirjallisen ja sosiaalisen epävarmuuden tunteet, myös lämpö, luovuuden ilmapiiri ja rohkaisu, jotka parhaimmillaan kirjoittajaryhmässä vallitsevat. Kun luin esseetä, halusin olla siellä, Pohjois-Carolinassa 1980-luvulla keskustelemassa science fiction -novelleista näiden (itselleni tuntemattomien) kirjailijoiden kanssa. Onneksi minulla on mahdollisuus osallistua tosielämän kirjoittajaleirille osuuskummalaisten kanssa.

Sitten jotain aivan muuta: romaanini Linnunpaino on ilmestynyt e-kirjana. Kauniin ja herkän (ok, osin myös raastavan) tarinan kunniaksi postitan tähän joitakin kuvia kirjailijan vaatekaapista! Tätä blogia tuskin kukaan on erehtynyt pitämään muotiblogina, enkä pahemmin harrasta vaatteiden ostelua. Sen sijaan joitakin vetimiä tulee keräiltyä ja säästettyä, yleensä muihin harrastuksiin liittyen.

Klassisessa baletissa tunnetaan kaksi tutu-hamemallia, romanttinen laskeutuva ja klassinen törröttävä. Tässä ensiksimainittu valkoisena. Kolmikerroksisen tyllin olen ommellut itse aikoinaan balettikoulun joulunäytöstä varten, tossut on saatu vaihdossa käytettynä treenikaverilta.

Kyseessä on lyhyt eli klassinen tutu, viisi tyllikerrosta, valmistaja kotimainen Mia. Yläosa, korsettimainen toppi kirppikseltä, hiuskoriste eli "hattu" samoin. Asu oli steampunk-henkinen valinta Finnconin 2012 naamiaisissa. "Tutu" on muuten ranskalaista lastenkieltä ja tarkoittaa peppua.

Lasten kierrätysmuotia: Kaveri ompeli kiinalaisvalmisteiseen polyestermekkoon uuden miehustan ja helmarimpssun vaaleanpunaisesta puuvillakankaasta. Lasten vaatteet ovat paljon hauskempia kuin aikuisten.

Sellainen muotispesiaali. Normaalistihan kirjoitan kotona verkkareissa ja otan räjähtäneen näköisenä vastaan postin lähettejä, jotka tuovat kirjapaketteja kriitikkopuolisolle.

Thursday, September 12, 2013

Lunastettu lupaus eli Me emme valehtele

Novellihaasteeni on nyt edennyt vaiheeseen, jossa neljä viidestä lukulistalle nostamastani antologiasta on luettu. Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä tarinoita oli sen verran rohkaiseva lukukokemus, että sysäsi myös bloggaamaan tässä vaiheessa.

Me emme valehtele on kaikin puolin tasokas kokoelma tarinoita, jotka ammentavat yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista. Antologian on julkaissut Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli Urs-kollektiivi. Erityisesti pidin Susi Vaasjoen kouluammuskeluteemaisesta supersankaritarinasta Valtakunnassa kaikki hyvin, Tuomas Salorannan hörhöilevästä pudokastarinasta Vuosia enkelit varoittelivat, Antti Pohjamiehen tyylikkäästä Väärästä maailmasta ja Mixu Laurosen hyytävästä Me emme valehtele -Pohjois-Korea-kuvitelmasta.

Ainoa seikka, joka mielestäni heikensi kokonaisuutta, oli raapaleiden ja parin selkeästi lyhykäisemmän novellin sirotteleminen pidempien joukkoon. Nyt lyhyemmät raapaisut jäivät juuri sellaisiksi, yhden idean jutuiksi, samoin raapaleet olisivat voineet toimia paremmin omana osastonaan.

Kysymys: Onko näiden antologioiden julkaisemisessa mitään järkeä?

Vastaus: Ei, mutta sitä tehdään silti.

Antologiabuumin loppumista on povattu jo jonkin aikaa. Toistaiseksi näyttää siltä, että antologioiden julkaisemista jatketaan, mutta entistä tiukempien teemarajausten tai alagenrejen sisällä. Osuuskummalta ilmestyy tänä vuonna toinen steampunk-antologia viimevuotisen jatkoksi ja Urs-kollektiivi julkaisee yhdessä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kanssa kotimaisen kyberpunk-antologian Mustaa lihaa.

Me emme valehtele -antologiaa ennen luin haasteeni puitteissa Urs-kollektiivilta ns. Harmaan ja Mustan antologian (molemmat ovat saatavana ilmaiseksi netistä) sekä Osuuskumman viime vuonna julkaiseman Kumman rakas -antologian. Harmaa ja Musta antologia olivat molemmat keskimääräiseltä tasoltaan keskinkertaisia ja Kumman rakaskin epätasainen. Olen aiemmin todennut, että julkaisukynnyksen madaltumisella on ollut myös hyvä puolensa: sen ansiosta kirjoittajat ovat pystyneet kehittymään kirjoittamalla monipuolisemmin eri teemoista ja aiheista. Ennen antologioiden julkaisubuumia kirjoittaja saattoi hinkata samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin. Me emme valehtele -antologia näyttää lunastavan tämän lupauksen. Kirjoittajat ovat kehittyneet ja liike sen mukana. Mainittava varmaan on, että Ursissa ja Osuuskummassa on varsin monta samaa kirjoittajaa.

Mitä järkeä sitten omakustantamisessa on? Kaupalliset kustantajat julkaisevat antologioita satunnaisesti, kuten kuvassa näkyvän ihmissusitarinoita esittelevän Kuun pimeä puoli -kokoelman (Jalava). Antologiat kuitenkin rikastavat suomalaista scifi- ja fantasiakirjallisuutta. Antologioissa kuten novellistiikassa yleisemminkin on mahdollista kokeilla erilaisia kerronnan keinoja ja valita huimempia aiheita - tai sitten voi vain kirjoittaa hyvällä omallatunnolla puhdasta seikkailua. Scifin julkaiseminen on sinänsä aina seikkailu. Keväällä kantautui uutisia, joiden mukaan jenkkien viime vuosien omaperäisin, rohkein ja kiinnostavin independent-kustantamo Night Shade Books pilkottiin ja myytiin. Huipputekijät kuten Cat Valente ja Jeff Vandermeer sekä parisataa muuta kirjoittajaa ja muuta tekijää olivat (ovat yhä) pettyneitä ja vihaisia. En tiedä, onko kirja-alalla enemmän omaan innokkuuteensa kompastuvia yrittäjiä kuin muilla aloilla, ehkä ei. Varmaa on, että suuria rahallisia voittoja ei ole jaossa kuin muutamille harvoille kustantajille ja kirjoittajille. Kun kustannat itse, petät vain itseäsi.

Urs-tekijät keräävät muuten joukkorahoituksella varoja seuraavan, okkulttisia salapoliisitarinoita käsittelevän Murhamystiikkaa-kokoelman julkaisemiseen. Rohkaisen ennakkotilaamaan, minäkin tein niin, mutta kannattaa pitää kiirettä: joukkorahoituskampanja jatkuu enää 18 päivää.

Allekirjoittaneelta on julkaistu novelli kuvassa näkyvissä kokoelmissa Kuun pimeä puoli, Huomenna tuulet voimistuvat ja Steampunk! Koneita ja korsetteja.

Friday, September 6, 2013

Lyhdyn valosta aamuhämärään

Mietteitä kolmannesta romaanista, osa II

Viimeksi puhuin metsästä, jonka näkee vasta kun on kulkenut sen läpi. Näkemistä seuraa vaihe, jossa pitäisi hyväksyä se, millainen tekstistä tuli. Romaani joka välkkyi mielessä kun aloitin vaelluksen on nyt tässä, tällaisena. Se on erilainen kuin millaiseksi sen kuvitteli, joka kerta se on erilainen. Seuraava askel on joko hyväksyä tekstin olemus sellaisenaan, tai koettaa vielä muuttaa sitä niin, että se kertookin jostakin muusta kuin se nyt näyttää kertovan.

Kun aloitin kolmannen romaanin kirjoittamisen, mielessäni oli kohtaus, jossa Paul avaa oven yöllä koputtavalle naapurille. Se, millaiseksi Paulin ja naapurin matka muodostuu, on muotoutunut uudelleen kirjoittamisen varrella. Mukaan on tullut yllättäviä sivuhenkilöitä. Se ei haittaa. Proosa on jännittävämpää, jos jokaista valta-asetelmaa ei olla niin tarkkaan ennalta punnittu ja jos proosa ei etene liian vääjäämättömiä latuja.

Olen lähettänyt tekstin kustantamoon luettavaksi. Odotus näyttää, kestääkö rakennelmani vai huomaavatko kustannustoimittajan tarkat silmät tekstin niin huteraksi, että se ei kestä ensimmäistäkään tuulentuiverrusta. Olennainen palikka voi puuttua kirjailijan sitä tässä vaiheessa huomaamatta, tai sitten voi käydä niin, että rönsyt ovat valloittaneet rungon ja estävät sitä näkymästä.

Toki teksti on parhaassa tapauksessakin vielä roskainen ja rosoinen, siinä on paljon hiottavaa ja rakennettavaakin, mutta tässä vaiheessa olen veivannut sitä niin pitkään että omat silmät eivät enää näe tekstiä riittävän tasapuolisesti.

Romaani on tekstilajina sellainen, että siinä kuuluu ja saakin kuulua useita ääniä. Ei romaanin tarvitse kertoa vain yhdestä asiasta, sitä ei tarvitse virtaviivaistaa tavoittelemaan vaan yhtä päämäärää. Olen tässä asiassa eri mieltä kuin Hollywoodin tekstinikkarit, jotka dramaattisten keinojen ja teemojen ja motiivien kirkastamisen myötä pyrkivät iskemään tarinansa suorinta reittiä lukijan tajuntaan. Romaanilla on monia reittejä.

Kirjoittajakoulutuksessa tähdätään usein siihen, että teksti kaikenlaisten koukutusten, ankkurointien ja upotusten kautta saadaan toimimaan lukijan tajunnassa kuin tikittävä pommi (tai torpedo, kun kerran mereen liittyvien käsitteiden kautta mennään). Perustan pitäisi kuitenkin olla siinä, että teksti antaa jotakin paitsi tekijälleen, myös lukijalle. Romaani on puhetta tekijän ja lukijan välissä. Ja puhetta on muutakin kuin sitä, että pyritään saamaan se oma sanoma sellaisenaan toiselle läpi.

Haluaisin pyrkiä vuorovaikutukseen, puheeseen joka ei ole omaa yksinpuheluani vaan syntyy osallistuvien ihmisten välillä.

Wednesday, September 4, 2013

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.