Wednesday, August 29, 2012

Tunnustusta

Sain tällaisen hienon tunnustuksen J.S.Meresmaalta.

Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

En edellytä ketään jakamaan tunnustusta eteenpäin, mutta seuraavia bloggareita haluaisin kiittää hyvästä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvästä keskustelusta:

http://usvazine.wordpress.com/
http://sokeripala.blogspot.fi/
http://aaltopahvia.wordpress.com/
http://www.magdalenahai.com/
http://silenen.wordpress.com/

Päivän töihin on kuulunut pitkästä aikaa kirjoituskilpailutekstin viimeistelyä. Aiemmin lähetin kilpailutöitä ruskeissa kirjekuorissa enemmänkin. Nykyään postitan vain apurahahakemuksia. Se on harmillista. Jotakin perin viehättävää on siinä, kun saa tulostaa ja numeroida liuskat, keksiä nimimerkin ja työntää koko komeuden kuoreen. Kirjeen postittamisessa on konkretiaa, johon liitetiedostojen lähettäminen sähköpostilla ei yllä.

Monday, August 27, 2012

Saako vai ei saa?

(Tämän blogin nimeksi voisi vaihtaa Kirjailija lukee Hesaria. No joo.) Kulttuuriosaston esimies Jaakko Lyytinen kyselee loukkaantuneena sananvapauden perään, kun lehti on uskaltautunut herättelemään keskustelua "kirjailijoiden etiikasta." HS.fi:ssa on kuulemma syntynyt keskustelua, muttei juuri ydinasiasta eli siitä, saako kaunokirjailija laittaa lihoiksi lähipiirinsä kokemuksia. Koko jupakka siis syntyi siitä, kun kirjailija Riikka Ala-Harja kirjoitti uudessa teoksessaan mm. lapsesta, jolla on leukemia. Kirjailijan oman siskon lapsi sairasti myös leukemiaan.

Siirrän nyt hetkeksi sivuun kysymyksen siitä, miten tiedot on saatu ja palaan ihan perusasioihin. Kerrataanpa vielä:

Sitä Maihinnousu-kirjan lasta ei ole olemassakaan. Hänen leukemiaansa ei ollut olemassa. Se on fiktiota.

Kaunokirjallisuus on fiktiota, sepitettä. Kirjailija saa teokseensa vaikutteita ympäröivästä maailmasta, läheltä ja kauempaa. Kirja ei pyri osoittamaan faktoja vaan totuuden, oman totuutensa. Millaisia olisivat ne eettiset säännöt, jotka tätä teoksen sisäistä totuutta pitäisi perustaa säätelemään ja joista Lyytinen kuuluttaa keskustelua? Mistä pitäisi keskustella?

Mutta kun ihmiset ajattelevat, että se kertoo meidän perheestä, parahtaa tässä kirjailijan lähipiiri. On totta, että Suomessa kaunokirjallinen kulttuuri ja kulttuuri yleensä on niin nuori kerrostuma, että suurelle osalle yleisöstä ei ole kehittynyt taitoa lukea fiktiota. Jopa oma äitini, joka lukee paljon, arvailee mielellään mitkä osat romaanista ovat "totta" eli faktaa kirjailijan omasta elämästä.

Suomessa on tavattu romaania pitää sitä vaikuttavampana, mitä "todemmin" tai faktuaalisesti se kertoo maailmasta, yleensä vielä mieluiten lähihistorian sodista. Se ei kuitenkaan ole kaunokirjallisuuden tarkoitus. Jätän avainromaanin nyt sikseen. Maihinnousua ei selvästi sellaiseksi ole tarkoitettu.

Eikä se mitään, jos suuri osa yleisöstä samastaa kaunokirjallisen ja "todellisen maailman" totuuden. Mutta kun Hesarin kulttuuriosaston pomokin näyttää lankeavan tähän. Ihminen elää omaa elämäänsä ja kirjalliset henkilöt omaansa. Jos tämä blogikin Lyytisen huolta mukaillen kopioidaan jonkun kirjan sivuille, siitä vain, tätä kirjoitan minä ja hypoteettisessa teoksessa joku toinen.

Minun ei pitänyt käyttää tähän aikaa ollenkaan mutta tulipahan kirjoitettua. Lopuksi voisi vielä todeta, että science fictionia ja fantasiaa on Suomessa laajoissa piireissä pidetty aivottomana roskakirjallisuutena, koska se on täyttä satua, sepitettä. Kenelläkään kirjailijalla tai edes hänen lähipiirinsä jäsenellä ei ole kokemusta tähtienvälisestä matkustamisesta. Sf/f on Suomessa marginaalikirjallisuutta, vaikka se välttäisikin loukkaantuneiden omaisten ansan. En tiedä, miksi haluamme lukea "tositarinoita". Ehkä se on inhimillinen piirre. Kirjailijan vika se ei kuitenkaan ole.

Sunday, August 26, 2012

Päivitys pornosta ja romaanin kirjoittamisesta

Enpäs kirjoitakaan tänään siitä, saako lähisukulaisen elämää hyödyntää romaanin aineistona, vaan märisen taas Hesarista. Sieltäpä näistä aiheista suurin osa taitaa tulla, ilmeisesti siksi, että en seuraa mitään muuta mediaa.

Mutta siis. Lauantaiessee ja Suvi Ahola kirjoittamassa ilmiöstä nimeltä Fifty Shades of Gray. Aholan mielestä tympäisevää on se, että Fifty Shadesia pidetään kirjallisena ilmiönä. Ahola kirjoittaa, miten tylsästä pehmopornoromaanista ei voi puhua edes samassa lausessa kansanperinteen väkevien eroottisten tarinoiden tai maailmankirjallisuuden kuuluisien seksikohtauksien kanssa. Tämän hän osoittaa lainaamalla kohtauksia kirjallisuuden historiasta sekä voimasanoja sisältäviä suomalaiskansallisia lausahduksia. Epäilemättä vanhan kansan eroottinen tarinaperinne on ollut värikästä ja rikasta. Mutta jos Fify Shadesilla ei ole mitään tekemistä todellisen seksin tai erotiikan kanssa, miksi Ahola sitten käsittelee näitä yhdessä?

Epäilenpä, että "oikea" kirjallisuus ja lukulaitteeseen ladattava pehmoporno eivät kilpaile keskenään, niitä kun käsittääkseni käytetään hieman eri tarpeisin. Pornoa kulutetaan, kirjallisuutta luetaan. Kun kerran Fifty Shades ei ole kirjallinen ilmiö, miksi tuhlata painomustetta ja palstamillimetrejä kulttuuriosastolta sen käsittelemiseen? Näkemystä aikamme "seksualisoituneesta" kulttuurista en edes kommentoi, niin vanha juttu "nykynuorison huonontuminen on". (Sivumennen sanoen, 1880-luvulla Helsingin väestöstä 1 prosentti oli prostituoituja. Samoihin lukuihin tuskin päästään nykyään, vaikka seksiä oletettavasti joka tuutista tulviikin.)

Sellaista.

Palasin maalta, reilun viikonlopun mittaiselta kirjoittajaleiriltä. Romaanin alku on hahmoteltu paperille, joten jotakin on mistä jatkaa. Olen huomannut, että romaanin mittaista tekstiä en pysty hahmottamaan kunnolla ennen kuin vasta paperilta. Ensimmäinen versio on sävytöntä ja latteaa kieltä, kohtaukset juostu lävitse ja henkilöt toimivat epäloogisesti, mutta vasta sen pohjalta pystyn syventämään tarinaa. Kuva ikäänkuin tarkentuu, pikselit häviävät näkyvistä. On varmaan toinenkin (ja vähemmän työläs) tapa kirjoittaa, mutta muuta en ole oppinut vajaassa kymmenessä vuodessa. Olen prosessikirjoittaja, aina ollut.

Toinen ilmiö on (kiitos alkuperäisestä huomiosta Jusa Peltoniemi), että romaanin kohdalla massa alkaa rakentaa muotoa. Kun on päässyt suunnilleen 80 sivun ohi näkee jo paremmin, millainen kokonaisuudesta on tulossa. Ennen ei. Siksi syyskuu onkin tarkoitus viettää tiukasti romaanin äärellä, jotta saan itselleni tarpeelliset karttamerkit tulevaan.

PS. Viihdyttävää romanttista ja eroottista spekulatiivista lukemista voi ladata täältä. Tuotanto by Osuuskumma.

Monday, August 20, 2012

Frankensteinista ja luomisesta

Kävin elokuvateatterissa katsomassa NT Live -sarjan uusinnan Danny Boylen ohjaamasta Frankenstein-näytelmästä. Oli katsomisen arvoinen, syistä jotka luettelen kohta. Teatteriarvostelua en osaa tehdä ja vaikeaa se olisikin videon perusteella. Live-esityksen tuntua taltiointiin ei tule, mutta kamera pystyy välittämään näyttämön tapahtumia myös sellaisista kulmista joita ei katsomosta näe, kuten suoraan ylhäältä.

Benedict Cumberbatch esitti tämäniltaisessa näytöksessä hirviötä. Televisiossa enemmän älykkörooleissa nähty näyttelijä suoriutui fyysisestä roolistaan älyttömän hyvin, mutta liikkumista vielä enemmän minuun teki vaikutuksen äänenkäyttö. Cumberbatch on yleensäkin todella hyvä karakteerirooleissa. Myös Johnny Lee Miller oli hyvä tohtori Frankenstein. Näytelmä itse eteni vähän hitaasti ja oli turhankin uskollinen alkuperäistekstille. Minusta parhaiten toimivat ne kohtaukset, joissa alkuperäisestä Shellyn tekstistä poikettiin. Varsinkin loppukohtaus oli koskettava.

Alkutekstinä Frankenstein on tietenkin kiitollinen materiaali, joka herättää ajatuksia niin tieteestä, luomisesta, taiteesta kuin science fictionistakin. Luin Frankensteinin viimeksi keväällä sf/f-kirjoittajakurssia varten ja ajattelin ottaa sen uudelleen esille tänä syksynä. Jos mahdollista, luetan sen oppilailla pakollisena tekstinä. Mary Shelley on myös hyvä esikuva nuorille kirjoittajille, hän oli kuitenkin vasta 18-vuotias kirjoittaessaan maailmankirjallisuuteen jääneen merkkiteoksensa.

Kaikki näyttelijät olivat hyviä, suorastaa epäilyttävän täydellisiä. Mutta niin kai ne Iso-Britannian kansallisteatterissa ovat, koulutettuja ja taitavia. Jäin miettimään myös sitä, jälleen kerran, että laskelmoiden on aivan turha yrittää tehdä yhtään mitään kun paljaalla vimmalla ja lahjakkuudella ihmiset pääsevät niin hurjiin tuloksiin. Alastomassa, kävelemään opettelevassa hirviössä on jotakin niin haavoittuvaista ettei roolin taakse pääse mitenkään piiloutumaan vaan näyttelijä on läsnä, luihin ja ytimiin saakka.

Siihen pyrimme.

Olen ollut huonosti sitoutunut tähän blogiin. Työtilanteesta johtuen joudun pitämään online-aikani minimissä. Palaan kuitenkin välillä tallentamaan ajatuksiani tänne varastoon. Uusia blogitekstejä odotellessa käykää lukemassa vaikka kirjoitukseni Benedict Cumberbatchin parhaista tv- ja elokuvarooleista.

Saturday, August 11, 2012

Genre vai valtavirta?

Finnconin jälkeen tutut kirjoittajafoorumi Paperiarkin jäsenet ovat innostuneet pohtimaan niin spekulatiivisen fiktion harrastajakentän merkitystä kirjoittajille kuin genren merkitystä heille itselleen. Olen itsekin monta kertaa miettinyt omaa paikkaani scifi- ja fantasiakirjoittajien ja -harrastajien (kotoisasti sanottuna "fandomin") kentällä. Vaikka esikoisromaanissani fantasiaelementeillä on tärkeä rooli realistisen tarinalinjan ohella, harvoin Moby Dollia on kuitenkaan scifiksi tai fantasiaksi sanottu.

Nythän on niin, että kirjoittajana olen viihtynyt paremmin sf/f-puolella kuin esimerkiksi luovan kirjoittamisen opinahjojeni oppilasyhdistyksissä. Miksi näin? Ennen kaikkea siksi, että fandom-lukijat ovat avarakatseisia. Fandomin puolella raja-aita "ammatti-" ja "harrastaja"-kirjoittajan välillä on matala, ellei olematon. Monet taitavat kirjoittajat julkaisevat novelleja fandomin omissa lehdissä ja antologioissa, mutta eivät ole välttämättä julkaisseet omaa teosta. Tällä ei ole niin suurta merkitystä esimerkiksi tapahtumissa (kuten Finncon), tärkeämpää on kirjoittaminen ja se, että saa vaihtaa ajatuksia itselleen tärkeästä asiasta. Lasten ja nuorten sekä ja "aikuisten" kirjallisuuden välinen aita on sekin matalampi.

Fandomin arvostukset eivät ole niin tarkkarajaisia ja jakautuneita myöskään sen mukaan, onko kirjallisuus "viihdettä" vai "taidetta". Valtavirtapuolen kirjoittajaharrastajien keskuudessa tämä raja tuntuu joskus olevan henki ja elämä. Oma uskottavuus lunastetaan sillä, ettei vahingossakaan lueta jotain Kinsellaa tai "nuortenkirjaa". Varsinkin nuoret kirjoittajat tekevät tätä rajanvetoa. Itse luen eklektisesti niin valtavirtaa kuin genreäkin, "vakavaa" kirjallisuutta mutta myös kevyttä ja nokkelaa chic litiäkin.

Jotkut kirjoittajat ovat valitelleet, että kotimainen ei uppoa sf/f-lukijoihin niin hyvin. Kotimaiset tuotteet eivät myy. Totta on, että fandom on luonteeltaan konsumeristinen - yhdessä KULUTETAAN tuotteita joista tykätään, sen sijaan että pyrittäisiin itse tuottamaan niitä tai suosimaan erityisesti kotimaista. Kirjallisena yleisönä fandom on kuitenkin minusta keskimääräistä perehtyneempi kuin moni muu harrastajakunta - kirjoja ylipäätään luetaan enemmän ja niitä jopa ostetaan. Mikä sitten vastaa fandomin makua, ei välttämättä ole kotimainen spefi-kirjallisuus, mutta toisinaan luetaan sitäkin.

Suurin osa meistä tarvitsee jonkinlaisen yhteisön tai viiteryhmän, todella yksinäiset sudet ovat aika harvassa. Olen kiitollinen fandomille samanhenkisten ihmisten kohtaamisesta ja jatkuvasta sparraamisesta. Genren ja valtavirran rajakiistat jätän kuitenkin muiden käytäväksi.

Lopuksi: Keskisuomalainen listaa syksyn 2012 kaunokirjallisuuden. Linnunpaino mukana.

Thursday, August 9, 2012

Linnunpainon soundtrack

Tein listan musiikista, jota olen kuunnellut Linnunpainon kirjoittamisen aikana. Musiikilla on kirjassa keskeinen osa, ensisijaisesti tanssin kautta mutta muutenkin. Osa kappaleista tai teoksista on päätynyt kirjaan tanssiteosten säestykseksi, osa soi päähenkilön Liljan mielen ja maisemien taustalla. Listalle päätyi aika eklektinen valikoima eri musiikkityylejä, mutta minimalismin voisi mainita jonkinlaisena kokoavana teemana.

Suosittelen kaikille, jotka haluavat kuunnella hyvää musiikkia! Otan myös vastaan musiikkisuosituksia syksyyn.

Michael Nyman: The Departure elokuvasta Gattaca
Astor Piazzolla: The Rough Dancer and the Cyclical Night
Arvo Pärt: Summa ja Fratres, jousiorkesteriversio
Vivaldi: Vuodenajat
Pjotr Tshaikovski: Pähkinänsärkijä
Ryuichi Sakamoto: The Sheltering Sky Theme
Lady Gaga: Telephone
Adolphe Adam: O Holy Night

Wednesday, August 8, 2012

Kirjoittamisen säännöistä ja kielestä

Toimittajan spekulatiivinen lokikirja haastoi laatimaan päivän saarnan. Viimeistelen käsikirjoitusta (edelleen), joten pohdin tekstin tekemisen tekniikkaa muutenkin. Kirjoittajalla voi olla vahva näkemys omasta tekstistään, mutta yleensä sekin on toisissa asioissa vahvempi kuin toisissa. Silloin ainakin osa neuvoista tulee tarpeeseen. Kirjoittajakouluttajat ovat sääntöjensä ja dramaturgioidensa kanssa yleensä oikeassa, mutta eivät aina.

Kirjoittajaa kehotetaan yleensä "aloittamaan vahvasti". Tähän on erilaisia tapoja. Sain kesän alussa kirjoituskilpailuun tarkoitetusta novellista palautetta, jonka mukaan se tarvitsisi heti alkuun jonkin koukun, joka saa lukijan mukaan. Tyylikeinona "koukuttava alku" voi kuitenkin olla tosi puuduttava. Niin kuin Me Naiset -lehdessä. Lehdessa joka ikisessä jutussa poimittu ensin enemmän tai vähemmän keinotekoinen "koukku" jostain jutun keskeltä. Vasta sitten mennään asiaan, haastatteluun tai reportaasiin. Toistuessaan tämä on tosi rasittavaa luettavaa.

Sitten se tarinan rakentaminen. Mielestäni tarinan rakenne on kuin kielioppi. Lapsi oppii äidinkielensä kieliopin opetellessaan puhumaan. Tarinan muoto on kirjattu kulttuuriseen perimäämme, sen on satujen ja tarinoiden kautta meillä selkärangassa ja tulee sieltä luonnostaan jos tulee. Kirjat joita luemme, elokuvat joita katsomme kehittävät tätä ymmärrystä samalla tavalla kuin kuunteleminen ja lukeminen kehittävät kielikorvaa. Järjettömän suuri ja tarpeeton työ on tarinaa aikuisena ryhtyä sääntöjen perusteella uudestaan opettelemaan. Pieniä korjausliikkeitä tai säätöjä voi toki tehdä.

Tarinan kaaren eheyttä, henkilöhahmojen syventämistä ja vaikkapa juonen tyhjäkäyntiä voi parantaa melko teknisilläkin neuvoilla. Kielen kanssa ollaankin sitten paljon syvemmissä vesissä. Myös kieltä voi kehittää, mutta siinä kirjoittaja on enemmän omillaan. Kuten sanottua, kuunteleminen ja lukeminen kehittävät sitä, mutta se vaatii oman aikansa.

Kirjoittaessani yritän luottaa kieleen. Sen varassa tarina kantaa tai kaatuu. Kieli on jotakin kirjoittajalle ominasta, jäljittelemätöntä ja ainutlaatuista. Sitä ei voi mitata, mallintaa tai millään objektiivisilla mittareilla edes arvottaa. Yritän ajatella, että kieli on omani ja yritän siinä kehittyä parhaani mukaan. Tiedän, että vaikka kuinka pyristelisin, en pysty kirjoittamaan paremmin kuin mihin juuri nyt pystyn. Kielen kehittymisessä ja oman äänen muodostumisessa ei ole oikoteitä.

Ja tässä päästäänkin taiteen paskimpaan ja epädemokraattisimpaan asiaan. Kirjoittamisessa ei jaeta tasoituksia. Jokainen on vain niin hyvä kuin mihin pystyy. Tuskin koskaan olen niin hyvä kirjoittaja kuin haluaisin. Onhan kirjallisuuden tai taiteen tekeminen ehdoiltaan ja ennakkoasetelmiltaan tietysti epäreilua muutenkin mutta ihan sama. Lopulta ei ole niin suurta merkitystä sillä, saako kirja ilmestyessään huomiota tai tykkäävätkö kaverini siitä. Niillä ei ole lopulta väliä, koska suurin taistelu käydään kuitenkin minun ja kielen välillä. Olen hätäinen ja kärsimätön ihminen ja minun on vaikea hyväksyä, että en saa kaikkea tänne heti nyt. Kieltä, joka ilmaisisi, mitä haluan sanoa.

Sellaista. On varmasti kirjoittajia, joiden oma ainutlaatuinen ääni vuotaa aivoista kynän kautta paperille sellaisenaan ja joille ehkä tarinan rakenne on vaikeampi asia, joten ylläolevaa vuodatusta ei voi tietenkään yleistää.

Laitan tähän loppuun pienen katkelman valmistuvasta tekstistä, kun nyt paljastelutuulella olen.

Miten Judith rakastaa Sinipartaansa. Hän tarttuu miehen kaulukseen kaksin käsin. Tuo miehen kasvot lähemmäs ja suutelee häntä. Judith laskeutuu miehen päälle ja tämän hansikoidut kädet vaeltavat naisen alastomalla kaulalla. Nainen työntää sormensa sinisen parran läpi ja hautaa otsansa miehen kaulan ja olkapään väliseen kuoppaan. Painaa kätensä miehen rinnalle. Miehen sydän, pienen linnun painoinen, pyristelee pakoon. Judith pitelee sitä hellästi vankinaan.

Siniparta painaa hänet alleen. Judith tuntee hien ja lämmön, kun miehen liikkeet kiihtyvät, Siniparta on hänen sisällään ja hansikoidut kädet tarttuvat hänen lantioonsa ja pitelevät kiinni. Jälkeenpäin he makaavat lattialla vierekkäin aivan hiljaa eikä Judith kysy, missä on kertomusten vauras ja valoisa linna, miksi kylmä lattia hänen selkänsä alla on tomuinen ja nokinen. Kaikki selviää aikanaan.